Terapeuttini kysyi noin jokin aika sitten, kun kerroin, että olisi kiva tietää onko jossain muitakin minunkaltaisiani. Netistä kun ei tunnu löytyvän ihmisiä, jotka sairastaisivat pakko-oireista häiriötä. Enemmän löytyy niitä, joilla on masennusta, ahdistuneisuushäiriötä tai anoreksiaa. Minusta anoreksia on aika lähellä pakko-oireista häiriötä. Löysin netistä useita anorektikoita, joilla on myös pakko-oireita. Kai ne sairaudet ovat aivoissa läheistä sukua.

Vertaistukea on aika mahdoton löytää. Välillä niin toivon, että minulla olisi joku tukihenkilö, joka olisi sairastanut pakko-oireista häiriötä ja voisi olla tukenani. Sairaudettoman ihmisen on niin vaikea ymmärtää, ja tajuta kuinka kokonaisvaltaista pakko-oireiden kanssa joskus on.

Keskustelen pääasiassa terapeutin kanssa pakko-oireisesta häiriöstäni. Toki perhe tietää asiasta, lääkityksestäni ja terapiassa käynnistä. Ystävistä osa tietää, ja työtovereista jotkut. Hävettävältä asialta se silti tuntuu, vaikkei ole minun vikani, että minulle on kehittynyt se. Syyllistän kuitenkin itseäni vielä paljon siitä, että olen pakko-oireinen, luokittelen sen “pahuudeksi”. Ilman oireita olisin “hyvä” ihminen. Nyt olen vain paha. itseni syyllistäminen on lähtöisin hyvin pienestä lapsesta asti. Ehkä jokainen meistä muistaa sen ajan, kun ajatteli maagisesti. Esimerkiksi, että voi uskomuksillaan saada asioita aikaan. Minä uskoin, että äitini kuolisi sairauteensa, ja niin hän kuoli. Vika minun siis. Paha tyttö.

Nyt 26-vuotiaana ymmärrän, että en ole vastuussa äitini kuolemasta. Sinuiksi asian kanssa pääseminen onkin vaikeampaa. Enkä voi hyväksyä sitä, että sairastuin pakko-oireiseen häiriöön. Olen menettänyt paljon asioita elämässäni, koska pakko-oireinen häiriö on ollut hallitsevana. Sairauden myötä koko elämänkatsomus muuttuu erilaiseksi, ja toisten ihmisten on ollut sitä vaikea tajuta.

Minulla on ollut raskas lapsuus. Pakko-oireita arviolta 6-vuotiaasta. Eli 20 vuotta olen jaapannut näiden kanssa. Soutaa ja huopaa. Hyvä ja paha.

Jos tulisit minua vastaan kadulla, et ikinä uskoisi, että minulla voisi olla pakko-oireinen häiriö. Vuosien sairastaminen tekee viisaaksi ja omat oireensa osaa peittää enemmän kuin hyvin. Itse olin mestari peittelemään tuskaa. Kävin suihkussa iltamyöhään, kun toiset perheenjäsenet nukkuivat. Keskiverto aika oli ehkä noin 2 tuntia. Ehtii aika monesti pestä hiukset. Piti aina olla joku “hyvä” numero esim. 55. Eli pestä hiukset 55 kertaa. 55 on siksi hyvä numero, että äitini oli syntynyt vuonna 1955.

Aloin myöhästellä koulubussista, koska käsien ja kasvojen pesu vei liikaa aikaa. Vaatteita piti laittaa päälle monta kertaa ja ottaa pois. Taas joku hyvä numero piti olla. Lopulta vessanpönttö meni tukkoon, kun revin liian monta paperipalaa sinne veskikäynnin yhteydessä. Nyt tuollaiset pakkokuviot tuntuvat hieman jo hassuilta. Muistan yhä kuinka tuskallista minulla oli.

15-vuotiaana muistan keittäneeni makaroonia koulun jälkeen ajatellen, etten jaksa ysiluokan loppuun asti. Enkä jaksanutkaan. Kukaan ei auttanut minua, tein sen itse. Joulun alla vuonna 2002 menin terveydenhoitajan luo ja kerroin oireistani. Sain ajan terveyskeskukseen ennen joulua, josta lääkäri lähetti minut välittömästi nuorten psykiatriselle avo-osastolle arvioon. Kävin “tutustumassa”, jonka jälkeen meni pari päivää ja siirryin osastolle. Siellä oli nuoria, joilla oli myös ongelmia. Osastosta tuli yli vuodeksi minun kotini. Nuoria vaihtui keskimäärin 6-12 viikon välein, minä pysyin. En tiedä oliko kellään muulla osaston nuorista pakko-oireita.

Otteita B1-lääkärinlausunnosta, joka on kirjoitettu pian osastolle kirjautumiseni jälkeen:

“Kyseessä on tyttö, joka on tullut hoitoon äärimmäisen vaikean pakko-oireisen taudinkuvan vuoksi. Tyttö on juuttunut kotiinsa, rituaalit pakko-oireista kestävät tuntikausia ja vaikeasti invalidisoivat, ahdistavat pakkoneuroottiset ajatuskuvat vievät kaiken energian. Täydellinen umpikuja avohoidossa.”

“Tytön henkilöhistoriassa on rankkoja kokemuksia, äidin äkillinen kuolema ja siskon psykoosi. Asteittain kehittynyt jo varhaisnuoruudessa pakkotoimintoja ja pakkoajatuksia, jotka sitten jatkossa muodostuneet äärimmäisen invalidisoiviksi ja johtaneet psykoositasoiseen kehitysromahdukseen, kotiin juuttumiseen ja ennusteellisesti äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen.”

Tervetuloa pa(K)kooni.