Vauvamme katsoo minua lämpimästi. Tuijottaa suurilla silmillään hyvin intensiivisesti. Tuntuu, että näen avaruuden hänen silmistään. Jonkinlaisen iäisyyden viisauden. Hänen katseestaan huokuu se, miten hän rakastaa minua. Ihan ehdoitta, ja välittämättä siitä millainen olen. Olen hänen äitinsä, ja muulla ei ole väliä. Hän hymyilee minulle valloittavasti, se tuntuu sydämessä asti. Teen kaikkeni hänen eteensä, aina.

Lapsemme synnyttyä huomasin, että jalkateräni eivät enää näytä samalta kuin ennen. Ne näyttävät nyt äiti-ihmisen jalkateriltä, äiti-ihmisen varpailta. Äitiys tuntuu vielä vähän hassulta; en meinaa aina muistaa että olen nyt äiti. Minäkin, tosiaan! En oikein osaa vielä sanoa millaista on olla äiti. Se on kuitenkin jotain sellaista, joka tuntuu hyvin luonnolliselta, niin kuin aina olisi näin ollut. Kummallista, että maailma jatkaa kulkuaan myös silloin, kun itselle tapahtuu hyviä, oman elämän mullistavia asioita!

Kaipaisin todella vertaistukiryhmää, jossa voisi kuulla toisten elämästä mielenterveyshäiriön kanssa. En pidä sanasta mielenterveyden häiriö, ongelma ym., mutta käytän sitä nyt kun en parempaakaan keksi. Aiemmin en ole ollut valmis vertaistukiryhmiin, mutta nyt tuntuu että se auttaisi minua. En ole löytänyt mitään varteenotettavaa ryhmää tältä paikkakunnalta, harmi. Ehkä sellainen löytyy jossain vaiheessa.

Minulla on jäljellä yksi vuosi Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa, johon olen etsimässä terapeuttia. Se onkin yllättävän haastavaa, ja jotenkin minusta tuntuu, että se ei niin hyvin tee minua näkyväksi kuin mitä vertaistukiryhmä voisi tehdä. Olen jo aika kyllästynyt juttelemaan "terveen" kanssa suljettujen ovien takana, ja silloin kun on aika sovittu. Ehkä jos aiemmin olisin käyttänyt saman verran aikaa läheisille juttelemiseen kuin terapeutille puhumiseen, niin he ymmärtäisivät minua paremmin. Mutta läheisille ei voi puhua kuten terapeutille. Omaan itseen sattuu enemmän, mitä paremmin läheiset tietävät huonoista olotiloista.

Vauvan syntymän jälkeen olen voinut paremmin kuin ennen vauvan syntymää. Toki päivissä on vaihtelua, mutta vauva antaa päiviini mieluisan tarkoituksen. Vauva tykkää yksinkertaisesta elämästä, niin kuin minäkin. Tietysti olen välillä ärsyyntynyt ja väsynyt, vaikka mitään erityistä syytä ei olisikaan. Vauvan tarpeisiin vastaaminen, itsestä huolehtiminen ja Akin huomioiminen vievät energiaa, mutta eniten sitä menee pakko-oireiden ja -ajatusten hallintaan sekä itsensä tarkkailuun. Olen kiinnittänyt nyt enemmän huomiota siihen, että eläisin niin kuin haluan, ja olisin sellainen kuin olen. Ilman näyttelemistä. Onkin raskasta "olla herkillä" itsensä kanssa. Pakko-oireet nostavat lujemmin päätään, kun toimin "itseäni vastaan". Yritänkin nyt siis tunnistaa mitkä asiat minusta tuntuvat epämukavilta ja miksi, sekä reagoida niihin. Olen todella herkkä ihminen, sen olen huomannut. Jos jokin asia tuntuu minusta epämukavalta, niin se oikeasti tuntuu siltä. Se tuntuu painokkaasti ja raivokkaasti siltä. Eikä sitä voi aina sillä intensiivisyydellä tuoda esille, jotta en loukkaisi muita. Jos nautin jostain hetkestä niin todellakin nautin. Se voi olla aivan pieni hetki, esimerkiksi luonnossa sammaleen koskettaminen ja luonnon tuoksu; ne tuntuvat aivan ihanilta! Hiljaisuus, vesipisara kimaltelemassa kasvin lehden päällä ja sadeilman raikkaus; ne todellakin tuntuvat aivan mahtavilta, raikkailta ja voin aivan kuin hengittää sitä hetkeä sisääni. Muistan hetken vuosien takaa, jolloin ilon pyörteessä minusta tuntui kuin jalkojeni luissakin kuplisi!

Vauvamme näyttää aika paljon minulta, kuulemma. Olen havainnut, että hän on myös aika herkkä. Ihan kuin minä. Kun hän kasvaa, voimme yhdessä ihmetellä luontoa, hyppiä lätäköissä ja tunnustella, miltä sateen kastelema sammal tuntuu. Arvostan hänessä sitä, että hän hymyilee jos hymyilyttää ja itkee silloin, kun itkettää. Ihan sama mitä muut odottaa ja ajattelee. Tässä hetkessä opettelen pienin askelin tuomaan itseni näkyväksi, luomaan itseni aidoksi. Siihen saan rohkeutta pieneltä tytöltämme.