Tuli kesä, ja pääsin mökille. Siellä oli mukavan rauhallista. Luonto lähellä, ei liikenteen melua. Siellä tuoksui hyvälle, puhtaalle luonnolle. Minulla oli siellä aina joku kaveri, jonka kanssa olla. Kissat pääsivät ulos, ja söivät heinää. Oli kyläilypaikkoja, ja ohjelmaakin ettei tarvinnut vain mökin sisällä olla. Yksinkertaista elämää. Ja lämpöäkin oli, lähes jo riesaksikin asti. Sitten tuli ne viimeiset päivät, ja lähdimme pois. Minulla tuli itku, kun en olisi halunnut lähteä. Tiedän, ettei mökilläkään viihdy kovin pitkiä aikoja, mutta jotenkin tuntui raskaalta palata kaupunkiin. Olen lähinnä levännyt, kun palasimme. Akin loma on loppunut, ja hän on mennyt takaisin töihin. Minä en ole töissä. Olen äitiyslomalla, meille syntyy tänä syksynä lapsi.

Odotusaika ei ole ollut sellainen niin kuin aikoinaan kuvittelin sen tulevan olemaan. Olen paininut paljon sen asian kanssa, että miten pakko-oireinen voi saada lapsen, kun välillä ei pysty edes itsestään huolehtimaan. Maaliskuussa minulla todettiin keskivaikea masennut, joka on nyt jo hellittämään päin. Tavoittelin aina aikaisemmin sitä, että "paranisin" ennen perheen perustamista. Tavoittelin sitä, että olisin jotenkin "puhdas", etten sotkisi lapseni elämää millään masentuneisuudella, pakko-oireisuudella jne. Varsinkin, kun oma äiti oli masentunut, niin ajattelin että hoidan itseni ensin kuntoon, ja sitten voi vasta ajatella lapsia, kun on täysin parantunut. Mutta minä en taida parantua kokonaan, en koskaan? On ollutkin todella vaativaa kestää syylllisyyttä lapsen saamisesta. Olen ollut pettynyt masentuneisuudesta, siitä etten tiedä millaiseen työhön pystyn ja miten paljon, miten selviän elämässä oireiden kanssa kaikesta huolimatta, ja miten tekisin itseni enemmän näkyväksi. Välillä olen katunut sitä, että tulin raskaaksi, vaikka se oli Akin kanssa suunniteltu juttu. Olen säälinyt lastamme, ja itkenyt Akille sitä, millaisen äidin lapsi saa. Ansaitsisi parempaa. Suru on seurannut odotusaikaa, koska olen pelännyt ettei tätä lasta koskaan suoda minulle vaan se menehtyy ennemmin kuin tulee minun syliin.

Kuitenkin raskaus on nyt jo niin pitkällä, että pelko on ehkä hieman hellittänyt. Odotankin sitä, ettei minun tarvitse olla enää yksin ja voin pitää huolta vauvasta. Se tarvitsee minua eikä välitä muusta kuin siitä, että sen tarpeisiin vastataan. Ehkä kaikki sujuukin ihan hyvin. Aki on hyvä isä jo nyt, ja muutenkin hyvä avomies niin ei minulla hätää ole. Kaikesta huolimatta olemme onnellisia siitä, että meitä on kohta yksi lisää ja voimme seurata vauvamme kasvua. Mielenkiinnolla odotan, että miltä lapsi näyttää ja kuulostaa, ja miten se minua katsoo.