Kävin tänään kirpputorilla. Näin siellä samanlaisen kynttilänjalan, kuin mikä isällä on. Isä ei välitä kynttilöistä taikka lyhdyistä sun muista. Minä rakastan kynttilöitä, lyhtyjä ja muita lämmintä tunnelmaa luovia valoja.

Isän sairastumisen jälkeen meidän välit ovat lähentyneet. Tuntuu, että isä tietää kuinka kova paikka se minulle on. Isä tietää myös sen, miltä tuntuu muuttaa uudelle paikkakunnalle asumaan, koska hän on nuorena muuttanut Ruotsiin. Isä on terve nyt, mutta minä pelkään, että tilanne muuttuu. Sitähän ei pitäisi pelätä, mutta minkäs teet. Voi olla, että isän syöpä ei palaa enää. Sitä ei voi tietää. Pelko silti seuraa minua. Menettämisen pelko.

Minä olen aina rakastanut olla matkalla jonnekin. Muistan sen jo ihan lapsuudesta, esimerkiksi mökkireissut olivat ihania. Pakkasin laukunkin jo monta päivää etukäteen odottamaan. Isoveli siitä aina kiusoitteli, ettei niin aikaisin voi pakata. Leikin myös leikkejä, joissa pakkasin laukun, ja lähdin jollain kulkuvälineellä matkalle. Usein minulla oli sylissä nukke, joka oli minun lapsi. Minä olin sen nuken ihana äiti, joka huolehti siitä lapsesta. Nuken vaihtovaatteet oli pakattu mukaan laukkuun.

Vuosia pakkausleikkien jälkeen kuljin isän mukana autolla mielisairaalaan katsomaan äitiä. Matka oli pitkä, se kesti tunteja. Istuin apukuskin paikalla, ja katselin ulos. Tunnelma ei ollut mitenkään erityisen painostava, ennemminkin hiljainen ja odottava, mutta surumielinen. Reitti mielisairaalaan kulki ison kaupungin laitaa pitkin. Kun lähestyimme isoa kaupunkia, alkoi erilaisia valoja olla koko ajan enemmän. Tykkäsin niistä valoista. Liikennevalot ja autojen vilkut ja muut valot hohtivat erivärisinä valokeiloina ilmaan, lumiseen maisemaan ja ympäröiviin rakennuksiin. Oikeastaan kaupungin valot jatkuivat sinne sairaalaan asti.

Vuosi sitten vaihto-opintojaksolla istuin autossa matkalla johonkin reissuun. Istuin apukuskin paikalla ja katselin ikkunasta ulos. Oli jo aika hämärää. Taivaalla huomasin lentokoneen, joka nousi ilmaan läheiseltä lentokentältä. Ajattelin, että pian minäkin lennän kotiin. Minulla on koti tuolla jossain. Tämän saman taivaan alla.

Tällä hetkellä Aki on lentokoneessa, luultavasti meren yllä. Hän varmaan nukkuu, lento on pitkä. Aika on eri, ja päiväkin on eri. Aki on työreissussa, ja palaa takaisin joulukuun alussa. Päivät ovat aika pitkiä ilman häntä. Olin ajatellut kutsua jonkun tänne meille kylään, esimerkiksi viikonlopuksi. Yhtä ystävää pyysinkin, mutta hän ei päässyt. Sitten mietin, että ketä muuta voisin pyytää. Haluaisin pyytää sisaruksia ja isää, mutta tiedän etteivät he pääse tulemaan. Minusta on aika rankkaa olla parikin päivää jonkun kanssa, jonka kanssa ei esimerkiksi ole asunut tai ole muuten läheinen. En sitten keksinyt enää ketä pyytää niin en pyytänyt ketään. Ihmisiä tavatessa on keskusteltava, ja minä en oikein välitä siitä. En kuitenkaan ole yksin, minulla on kissat seurana.

Yhtenä päivänä tein kävelylenkin läheiseen kauppaan. Siinä kaupassa oli Postin palvelupiste, jossa minua odotti kirje. Lunastin kirjeen saapumisilmoitusta ja henkkareita vastaan. Kävellessäni kotiin avasin kirjekuoren, kurkkasin sen tekstiä: "...on suorittanut AMK-tutkinnon hoitotyön tutkinto-ohjelmassa..." Kyynel vierähti poskelleni. Ajattelin sitä, miten OCD:stä huolimatta se on nyt siinä, se paperinpalanen, joka todistaa että olen kykeneväinen. Painoin paperit takaisin kuoreen, ja kävellessäni kotiin kykeneväisyyden kyynel kuivui poskelleni. Anopille ja siskolle laitoin kuvan todistuksesta, sen jälkeen paperinpalaset vetelehtivät mainospostin seassa. Nyt ne paperinpalaset ovat tuolla kaapissa, sen saman kirjekuoren suojassa. En niitä sen erityisemmin ole esitellyt. Olenhan valmistunut aiemmin jo kaksi kertaa. En myöskään ole tätä valmistumista juhlinut. Minua ei huvita juhlia jotain, mikä näyttää aivan eriltä toisten silmin.

Valmistuin, koska suoritin kaiken, mitä vaadittiin. Lisäksi järjestin itselleni vaihtojakson, mikä vaatii paljon omaa opintojen suunnittelua ja erinäisten asioiden järjestämistä. Opiskelu ja vaihtojakson järjestäminen vaatisi paljon jo ilman pakko-oireitakin. Onneksi minä jaksan aina ja osaan järjestää kaiken, vai mitä? Onneksi minä hoidan asiani.

Ala-asteikäisenä se olin minä joka soitin itse hammaslääkäriin, kun piti varata aika. Minä hoidin omat läksyni, ja piilotin pakko-oireeni, koska näin ettei niitä enää perhe kestä. 15-vuotiaana minä kävelin terveydenhoitajan luokse, ja kerroin kuinka vaikea on ottaa karkkipussi kaupan hyllyltä, kun siinä on niin monta pussia eikä voi tietää monesko pussi on se hyvä pussi. Se olin minä, joka kertoi käsienpesusta, tuntien suihkuista. Se olin minä, joka jäi sinne psykiatriselle nuorten avo-osastolle. Se olin minä, joka selviytyi ensimmäisistä kotilomista. Ei minua ymmärretty, en voinut turvautua keneenkään muuhun kuin omaan tulevaisuuteeni. Vuosia minä sain pidettyä itseni hengissä ihan vain sillä, että jos päivässä on yhden sekunnin verran sellainen olo, että haluan nähdä tulevaisuuden niin kannattaa yrittää ja jatkaa. Minä hankin itselleni terapeutin, hain terapiatuet ja vammaistuet, järjestelin kaikkia hakemusprosesseja, sovin aikoja ja tein kaikki mitä määräaikoihin tarvittiin. Minä olen niin saatanan hyvin kaikki asiani järjestänyt. Minä järjestän aina kaiken. Se kyllä näkyy.

Se ei näy, miten paljon se on vaatinut ja vaatii. Olen aina luullut, että se loppuu. Se asioiden järjestäminen. Minä olen aina asiani järjestänyt, vaikka väkisin itseni pakottamalla. Kun saan asiat järjestykseen, vaikka väkisin niin sitten tulee valmista. Pakkohan joskus on tulla valmista. Sillä tavalla valmista, että sitten asiat ovat hyvin eikä tarvitse enää niin kovin pinnistellä vaan voi levähtää. Että voi luottaa eikä tarvitse aina vain sietää ja niin kovasti itseään kannatella.

Pään sisällä minun maailmani pyörii ihan eri tavalla. Minä en jaksa enää järjestää. Sitä valmista ei tule. Minä koitan olla keskittymättä pakko-oireisiin ja -ajatuksiin JOKA PÄIVÄ. Ihan sama olenko töissä, koulussa, ulkomailla, kotona vai missä. Ihan sama kenen kanssa olen. Joka päivä siedän sitä vuodesta toiseen. Onnitelkaa siitä eikä jostain koulun käymisestä ja valmistumisesta.

Rakastan joulua, mutta vuosittain joulupöydässä minun sisällä minä heitän jouluruokalautasen seinään ja raivoan pakko-oireiden piinaukselle, ja itken sitä miksei minun äiti tule pelastamaan minua ja auttamaan minut tästä hetkestä yli. Ulkokuoressa aikuinen nainen syö rauhallisena jouluateriaansa, mitään muuta ei tapahdu. Aikuisen naisen tekisi mieli vaikertaa ja purskahtaa itkuun, mutta leuka jähmettyy vain puremaan ruokaa, eikä äänihuulista pääse pihaustakaan. Sivuutan sen sisäisen elämän uudestaan ja uudestaan. Petyn ja siedän sen olon. Ehkä se on se minussa oleva lapsi, milloin mitäkin. Niinpä muut ei näe, eikä aikuinen nainen pysty jähmettymisen vuoksi puhumaan, vaikka haluaisi.

Mikä on totta? Minkä mukaan minun pitäisi elää?

Olen saanut isän luota vanhan punaisen lyhdyn. Muistan lyhdyn lapsuudestani, sitä käytettiin varsinkin joulun aikaan. Lyhty roikkui ulkona. Oli paljon lunta ja pakkasta. Liekki lepatti kauniisti talven pimeydessä. Ulkoa sisälle mennessä ymmärsin, että se liekki jää yhä lepattamaan kauniisti, vaikka sisältä en lyhtyä näekään. Luulen, että äiti sytytti sen liekin siihen kynttilään. Äitikin taisi tykätä kynttilöistä ja lyhdyistä.