Aki sai kesätyöpaikan. Olemme nyt uudella paikkakunnalla. Muuttomatka oli noin 600 kilometriä. Minä sain viimeisenkin harjoittelun valmiiksi ennen tänne tuloani. Tutkinnostani puuttuu enää opinnäytetyöhön liittyvät viisi opintopistettä.

On hienoa nähdä, miten Aki on elämänsä kunnossa. Hänellä on aivan uutta energiaa. Se on kaukana siitä, missä minä nyt olen. En oikeastaan tiedä edes mikä päivä on. Ja mitäs väliä sillä päivällä onkaan, kun en jaksa tehdä mitään ja pakko-oireet potkivat minut turraksi. Olen uponnut paineisen ja kylmän veden pohjaan. Minulla on painava pallo kahleineen jalassa ja minua kiskotaan pohjaa myöden. Jokainen oksa ja kivi tuntuu, ja aiheuttaa kipua. Kipua, jota minä en jaksa sietää. Pintaan on niin pitkä matka, etteivät voimani riitä pyristellä sinne. Niinpä minä vain olen. Koitan olla liikkumatta, jotta minuun sattuisi mahdollisimman vähän. 

Liikkumattomuus tarkoittaa käytännössä sitä, että en voi tehdä mitään mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En jaksa, en pysty, en kykene. Minulla ei ole voimia pitää pakko-oireita kurissa, joten levitän vain pahuutta ympäriinsä, jos yritän jotain tehdä. Oikeastaan tämä asuntokin on jo pilalla. Ihan kiva asunto sinänsä, mutta pakko-oireet pilaavat kaiken. Haaveilin siitä, että ehkä tällä kertaa minun ei tarvitse muuttaessani ja tavaroita järjestellessä tapella pakko-oireiden kanssa. Olin niin väärässä. Tyhmä minä.

Ounastelin kyllä, että tämä romahdus tulee. Minähän en oikein jaksa 40-tuntisia viikkoja, mitä harjoitteluissa on tehtävä. Viimeiset kolme kuukautta opinnoista oli tehtävä noita harjoitteluita. Edellisessä kirjoituksessani huhtikuun alussa, minulla oli vielä energiaa jäljellä. Toukokuu oli todella raskas. Harjoittelupaikassa sain huonoja kokemuksia, ja olin jo muutenkin niin väsynyt. Siihen vielä muutto päälle niin tässä sitä nyt ollaan. Oliko se sen arvoista?

Pakko-oireet ovat kovasti pilanneet tulevaisuuden haaveitani. Esimerkiksi sen, että en saisi tulla raskaaksi. Ajatuskuvio menee siinä tyyliin niin, että tässä pahassa asunnossa en saa tulla raskaaksi, koska se kaikki paha siirtyy eteenpäin ja tämä minun olo siirtyy ja jatkuu ja jää päälle minuun. Ja koska käy noin niin petyn raskauteen ja äitiyteen, koska en jaksa tsempata itseäni olemaan välittämättä pakko-oireista. Jos olen pohjalla, mikään minussa ei jaksa "kääntää" asioita parempaan suuntaan ja nätimmin ajattelevaan suuntaan. Olen siis vain paha pakko-oireinen ihminen, joka on raskaana eikä pysty edes nauttimaan siitä, koska pakko-oireet eivät anna rauhaa. Pakko-oireet pilaavat myös synnytyksen ja ajattelen pahoja ja vääriä asioita lapsen syntyessä, milloin myös lapseeni tarttuu pahuus ja minä petyn ja päädyn pohjalle. 

Äidiksi tulemisen unelmaa pilaa myös se, että on mahdollista ettei kaikki mene hyvin. Ehkä vauva kuolee kesken raskauden. Kerropa minulle se, että miten siitä selviää? Ylipäänsä voisiko joku kertoa minulle sen, että miten minun tulisi selviytyä kaikista niistä huonoista asioista, jotka kuuluvat elämään ja joita on väistämättä edessä? Esimerkiksi isän syöpä on jo sellainen asia, etten tiedä miten pystyn elämään sen kanssa. Tuntuu, että en ole saanut elämässä mitään vakaata aikaa ja todistetta siitä, että elämä kantaa ja asiat järjestyy. Ne ei vittu järjesty. Tässä ei ole mitään logiikkaa. Vaihtojakso ulkomailla oli minun yksi unelma, jonka toteutin. Sinä aikana kissa ja sisko sairastui, ja isälle tuli syöpä. En yksinkertaisesti vain jaksa tätä. Tarvisin jotain turvaa ja vakuutta siitä, että kaikki pysyy kasassa. Sitä ei tule, ja minä pelkään herätä huomiseen koska minä en kestä vastoinkäymisiä enää. Tyhmäkin sen tietää, ettei vaivaiskoivu kanna ison männyn päälle kertynyttä talven lumimäärää vaan se uppoaa siihen. Mitä silloin voi muuta tehdä kuin olla liikkumatta, ja odottaa että se lumi sulaa?

Jos minulla olisi mahdollisuus lakata elämästä niin minä tekisin niin. On kuitenkin ihmisiä, jotka rakastaa minua. Ja on kissat, jotka on minun hoidettavia. Niinpä minä vain odotan, että tulee parempi päivä. Sitähän minä olen tehnyt jo suurimman osan elämästäni.