Kauan on siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. Usein, lähes viikoittain on kirjoittaminen käynyt mielessä. Pakko-oireisen blogi. Se sisältää pakko-oireisiin liittyvää juttua. Siksi kai en ole vähään aikaan kirjoittanut.

Sormeni ovat kurttuiset ja nahka tuntuu tiukalta, koska olen taas pessyt käsiäni niin paljon. Nykyisin meillä on aina saippuaakin, kun Aki sitä ostaa. Yksin asuessani en ostanut saippuaa siksi, että sen ostaminen oli hankalaa, ja myös siksi etten voisi pestä käsiäni saippualla. Pelkällä vedellä pesu ei kuivata niin paljoa. Käsiäni kuivattaa nyt myös käsidesin käyttö. Minulla on toiseksi viimeinen harjoittelujakso menossa. Viimeisen harjoittelujakson jälkeen minulla on enää opinnäytetyötä vähän tekemättä. Sitten olisin valmis opinnoissani, kuulostaahan aika hyvältä?

Tämä kevätlukukausi on tuntunut todella nihkeältä ja jähmeältä. Onneksi tästä keväästä selvittyäni minun ei tarvitse selvitä enää yhdestäkään lukukaudesta. Koulunkäynti on mielestäni tehnyt tehtävänsä, ja olen valmis itsenäiseen työhön. Tottakai vastavalmistuneena työn aloittaminen aina jännittää, mutta parempi sekin kuin jatkuvasti harjoitteluissa ohjaajan silmien alla oleminen, ja se, että sinua arvioidaan koko ajan.

Työ sinänsä ei taida näytellä minun elämässä kovinkaan suurta roolia. Vakituinen ja kokoaikainen työ ei luultavasti sovi minulle, ainakaan vielä vuosiin. Haluaisin osa-aikaista, ja vaihtelevaa työtä. Vakituinen ja kokoaikainen työpaikka tuntuisi rangaistukselta ja kahleelta. Olisi pakko koittaa jaksaa. Niin kuin koitan aina harjoitteluissakin, koska ne on suunniteltu niin, että työaika viikossa on noin 40 tuntia, ja viitenä päivänä viikossa. Tasapaksua ja turhauttavaa työelämää.

Tunnen olevani jotenkin erilainen kuin monet muut valmistuvat. En haluaisi olla jatkuvasti töissä ja stressata. Hoitotyöstäkin aion löytää sellaisen rytmin, että jaksan ja voin hyvin. Minulle sopisi vaihteleva työ, ja esimerkiksi osa-aikaisuudet passaisivat oikein hyvin. Minä en tarvitse sitä rahaa niin paljon, että minun pitäisi olla aina töissä, ja kotona väsynyt.

Yhteiskunta on kuitenkin kovasti työorientoitunut. Mitä enemmän teet töitä, sen parempi. Onneksi meitä toisinajattelijoitakin on, ja toivottavasti kasvava määrä. En tarkoita sitä, että jäätäisiin vain kotiin makaamaan, vaan sitä että huomioitaisiin kunkin terveys ja voimavarat. Uskon, että moni sairastuu esimerkiksi kroonisen stressin seurauksena.

Nyt alkuvuodesta kävin lääkärillä hankkiakseni lausuntoja Kelalle vammaistukea ja kuntoutuspsykoterapiaa varten. Lääkärin juttusilla tuli esille se, kuinka hienosti olen jaksanut opiskella ja selvinnyt oireistostani huolimatta. Kuitenkin minun työllistymiseni tulee olemaan haastavaa. Esimerkiksi kiire ja stressi eivät yhtään käy yksiin OCD:n kanssa, vaan silloin oireet voimistuvat. Hoitotyötä pidetään yleisesti kiireisenä ja stressaavana.

Itse olen huomannut harjoitteluista sen, että väsyn todella nopeasti työyhteisössä, jossa tarvitsee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa työkavereiden kanssa. Esimerkiksi jatkuva puhe, kovat äänet ja rauhattomuus tekevät oloni levottomaksi ja välillä olen räjähtämäisilläni. Minua niin ärsyttää ja rasittaa turha häsläys, ja turhat jutustelut. Monet eivät varmaan pidä tutustumisjutustelua turhanpäiväisenä, mutta minusta se on, koska harvoin harjoittelujaksoilla olen kiinnostunut sen enempää tutustumaan kehenkään. Haluaisin pysyä jutustelussa asialinjalla, mutta usein se kääntyy siihen, että ihmiset haluavat puhua itsestään, eivät asioista. Minä mielelläni taas en puhuisi itsestäni, mutta olenpa sitäkin nyt sitten harjoitellut.

Työpaikalla hieman toisiin tutustuminen on tietysti paikallaan, kun yhdessä työtä tehdään yleensä pitempiaikaisesti. Mutta ehkä siksikin haluaisin vaihtelevaa ja muuttuvaa työtä, tai sellaista jossa saa olla mahdollisimman itsenäisesti. Potilaiden kanssa keskustelen ihan mielelläni heitä koskevista asioista. Silloinhan minun ei tarvitse omista henkilökohtaisista asioista yleensä puhuakaan. Voisinpa päätyä joskus sellaiseen työhön, ettei minun tarvitsisi kestää ja sietää minua rasittavia asioita, vaan voisin pitää työstäni. Ei tarvitsisi pitää edes paljoa, kunhan puitteet olisivat sellaiset, että pärjään. Ehkä sellainen työpaikka löytyy kokeilemalla ja etsimällä.

Aki on mennyt nyt yöksi töihin. Se minua vähän harmittaa, koska olisi mukava olla iltaisin yhdessä. Ja myös mennä nukkumaan yhdessä. Nyt Aki tekee vain yötyötä. Siihen kuitenkin on tulossa muutos. Akin tarvitsee saada eräänlainen työpaikka jotta hän saisi opintonsa valmiiksi, ja hän on nyt sellaista hakenut jo pidempään. Koska ei ole tärpännyt tältä alueelta, missä nyt asumme niin hän on hakenut sellaista työpaikkaa muualta Suomesta. Tällä viikolla Akilla on ollut kaksi työhaastattelua. Toivomme parasta, että hän saisi työpaikan. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että muutamme pois nykyiseltä paikkakunnalta. Myös minä. En nimittäin halua elää erossa niin kuin teimme viime syksynä, kun olin vaihto-opintojeni vuoksi toisessa maassa. Ja miksi ei kokeilla asua jossain muuallakin. Nykyisellä paikkakunnalla olenkin asunut jo kymmenisen vuotta.

Muuttaminen tuntuu vähän jännittävältä. En kuitenkaan sitä erityisemmin karsasta, koska viime syksynä Aki antoi minun toteuttaa itseäni lähtemällä vaihtoon, joten eiköhän ole nyt minun vuoro kulkea Akin mielen mukaan. Kissat lähtevät tottakai mukaan, joten ei minulla sinänsä mitään hätää ole. Toivon, että terapia saisi jatkua internetin välityksellä, niin kuin se jatkui kun olin vaihto-opiskelemassa.

Tavallaan koen helpottavanakin, että voisi vaihtaa maisemaa. Se voisi piristää, ja antaa uusia mahdollisuuksia. Voisin keksiä jonkin uuden harrastuksen, ja tutustua paikallisiin kirpputoreihin. Ehkä löytäisin jotain keikka-tai osa-aikatyötäkin. Olisimme uudet tyypit uudessa paikassa, ja se olisi meidän perheen oma juttu. Eniten minulla tulisi ikävä veljeäni ja siskoa sekä siskonpoikia. Yleensä kun olemme yhteydessä viikoittain, ja tapaamme usein. Tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Isä myös välillä vierailee täällä, niin olemme sitten kaikki samassa paikassa kerralla. Isäni voi hyvin. Hänelle tehtiin toinen onnistunut operaatio, ja syöpä on nyt poissa.

Mitä uutta minä voisin harrastaa? Noh, ajattelin, että laulaminen kuorossa voisi olla sellainen uusi harrastus. Myös näytteleminen kiinnostaisi. Ja käsityöt. Se hiukan pelottaa, että miten pärjään oireiden kanssa. Enhän vaivu epätoivoon ja jää vain kotiin neljän seinän sisälle pakko-oireiden potkittavaksi. Ehkä kuitenkin saisin enemmän rohkeutta, kun minua ei tunnettaisi, ja minä en tuntisi muita. Uudet paikat saavat kummasti minut muuntumaan selviytyjäksi.

Tämä kevät on sujunut mielialan osalta paremmin. Olen väsynyt kouluhommiin, mutta minua ei erityisemmin masenna auringonpaisteen ja lumen yhdistelmä. Huhtikuukaan ei tunnu niin pahalta, mitä aiemmin. Vaikka tänä vuonna tuleekin kaksikymmentä vuotta siitä, kun äiti kuoli. Viime kesänä toivoin, että olisin nyt raskaana ja saisin tänä vuonna perheenlisäystä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siitä kun äiti kuoli. En kuitenkaan ole raskaana. Totta puhuakseni haluaisin pian olla, ja Aki tietää sen. Haluaisin antaa jaksamistani ennemmin omalle perheelle, kuin kasvottomalle työnantajalle. Kuulostaako se typerältä?

Minusta olisi mukava touhuta asioita kotona. Laittaa kotia, pestä pyykkiä ja silittää Akille kauluspaitaa töihin. Tehdä soseita vauvalle pakkaseen jos jaksaisin. Ja elää jonkun muun tarpeiden mukaan. Kirota huonosti nukuttuja öitä ja torkkua pitkin päivää milloin pystyy. Kaikki on kuitenkin omalle perheelle. Silloin äitiys myös olisi taas osa elämääni. Eri näkökulmasta, mutta kuitenkin. Loisin muistoja omalle lapselleni, ja voisin tuntea mitä on äitiys. Muistan sen, miltä tuntui olla lapsi ja rakastaa äitiä.