Vaihto-opintojaksoni on ollut erilainen, mitä ajattelin. Uskoin, että olisin suurimmaksi osaksi iloinen ja onnellinen seikkaillessani Euroopassa. Ajattelin, että se olisi minun jaksoni toteuttaa unelmaa. Onhan se toki sitäkin.

Pari viikkoa sitten isäni kertoi, että hänellä on syöpä. Isällä syöpä. En olisi koskaan uskonut, että niin käy. Tällä hetkellä näyttää, että kasvain on pinnallinen, ja se leikataan pois ennen joulua. Kun asiat alkaa heittää häränpyllyä, niin ne näköjään tekevätkin sitä kunnolla.

Vaihto-opintojaksoni päättyy ensi viikon perjantaina. Odotan sitä jo kovasti. Haluan lomalle, ja takaisin kotiin. Ennen kotiinpaluuta aion kuitenkin matkustaa vielä. Senkin uhalla, että sisko on osastolla ja isällä on syöpä. Onneksi kissa sentään on parantunut. Ja parisuhde voi hyvin, ja on mukava mennä kotiin. Siskon pojatkin voivat hyvin, ja ehdin Suomeen ennen kuin isä leikataan.

En koskaan ole ajatellut, että minun isälle tulisi syöpä. Sitä olin ajatellut, että hän saa jossain vaiheessa aivohalvauksen, mikä on vanhuksilla suhteellisen yleistä. Mutta isä ei ole vielä vanhus. Hän ei ole edes eläkkeellä. Syöpää tässä vaiheessa ei varmaankaan osannut kukaan meistä odottaa. Siskoni ei edes tiedä, että isällä on syöpä. Hän on vielä osastolla, kuitenkin ilmeisesti jo paremmassa kunnossa.

Välittömästi kun isä kertoi sairastavansa syöpää, minun sisällä liikahti paniikki. Yksi minun suuri unelma on, että saisin vauvan, ja isä hoitaisi sitä. Sitten meitä olisi kolmessa polvessa. En kestäisi ajatellakaan, että isä ei näkisi minun lastani. Se olisi jotakin niin julmaa, etten koskaan antaisi sitä elämälle anteeksi. Isälle minä olen jo antanut anteeksi sen, ettei hän ole aina pystynyt minusta huolehtimaan. Minulle on kuitenkin tärkeää, että on olemassa vanhempi, joka kyllä välittää. Ehkä hän ei aina vain ole osannut tehdä oikeita ratkaisuja. Kuitenkin hän on minun isä, enkä kanna kaunaa. Mielessäni nousi esiin myös toinen pelko; ettei isä koskaan pääsisi minun ja Akin häihin. Inhottavinta olisi se, kun otetaan kuva hääparista, vanhemmista ja isovanhemmista. Akin puolella olisi porukkaa, mutta minun puolella ei ketään. Minusta se kertoisi vain eletystä elämästä, mutta sääliähän se toisissa herättäisi. Ja sääliä minä en kestä katsella enkä kuunnella. Siinä olen varmaankin tullut isään. Isä ei haluaisi kertoa kellekään, että hänellä on syöpä. Vain minä ja veljeni tiedämme.

Pakko-oireet ovat olleet aika voimakkaina jo tovin, varsinkin sen jälkeen kun isä kertoi syövästään. Olen ollut väsynyt, ja pettynyt. Harjoitteluista luistelen päivän kerrallaan. Onneksi ei ole enää paljoa jäljellä. Minulla on ikävä kotiin. Ikävä kissoja ja Akia, ja omia tavaroita ja kodin tuoksua. Ikävä arkisia asioita, omaa sänkyä ja kodin tuomaa rauhaa. Vaihtojakso on siis tehnyt tehtävänsä. Olin kamalan kyllästynyt arkielämään lähtiessäni vaihtoon. Olin kyllästynyt Suomeen, työelämään ja opiskeluun. Nyt näen asioita aivan uudessa valossa. En halua koskaan muuttaa pitkäksi ajaksi pois Suomesta. Tykkään olla Suomessa, ja siellä minun on hyvä olla. Saan tehdä töitä järkevällä palkalla, ja minulla on valinnanvaraa niin monessa eri asiassa. Ammatillinen osaaminen on myös kehittynyt, minusta on tullut itsevarmempi. Juuri sitä halusinkin. Nyt tiedän, että osaan paljon asioita, ja minusta tulee todella hyvä hoitaja.

Ensi viikon perjantaina voin todella huokaista. Harjottelut on käyty loppuun, ja kouluvuosi paketoidaan enää muutamalla tehtävällä. Aamuherätykset sun muut ovat kuitenkin tältä vuodelta sitten ohi. Odotan sitä päivää kuin kuuta nousevaa! Silloin voi myös kotimatka alkaa.