Istuin tänään koulutuksessa, jossa puhuttiin varhaisesta vuorovaikutuksesta. Vauvan ja vanhemman välillä. Siinä puhuttiin mm. kiintymyssuhteista. Luennoitsija puhui myös jähmettymisestä, joka rinnastetaaan "taistele ja pakene"-reaktioihin. Minulla on ilmeisesti ollut sitä jähmettymistä. Kiinnostaisi tietää mitä siinä fysiologisesti tapahtuu.

Psykofyysisessä fysioterapiassa se tapahtui viimeksi. Silloin tuntuu, että joku työntää sinun suuhun terävän miekan. Väkisin, ja yllättäen. Se on niin terävä, että sinun pitää olla liikkumatta, jotta se ei vahingoita kaikkia sisäelimiä. On mahdollista, että ihan liikkumatta paikoillaan ollessa se otetaan pois, ja voit taas nielaista, puhua ja hengittää syvään. Psykofyysisessä fysioterapiassa fysioterapeutti huomasi, mitä tapahtui, ja "toi" minut takaisin nykyisyyteen. Siinä hetkessä minusta ei tunnu että kuolisin tai mitään sellaista. Enemmänkin se on tunne, että lakkaa olemasta. Lakkaa olemasta hetkeksi, ja voi palata kun on turvallisempaa. Jähmettymisen tunnetta ei ole ollut pitkään aikaan. Olen tuntenut lähinnä iloa. Ihan oikeasti aitoa iloa. On se mahtava tunne! Se tuntuu luissa asti, niin kuin luissakin kuplisi. Kyyneleetkin voivat valua silmistä, ja minä tunnen ja näen kaiken mitä minä olen saanut kokea, ja kaiken mistä minä olen selvinnyt. Ajattelen, että olen ihme. Täysi ihme, että minä olen tässä.

Siihen ihmeeseen verraten tavallinen arkielämä voikin olla haastavaa. Olen nyt hoitotyön harjoittelussa sairaalassa. Siellä on usein kiire. Kiire määritellään sivistyssanakirjan mukaan: ajan puute, hoppu, hätä, hosu, toiminta, hosua, rientää, hoputtaa. Minä en halua lähteä tähän kiirehoppusysteemiin yhtään mukaan. Eivätkö ihmiset luo kiireen itse? En tarkoita tällä nyt sitä, että yksittäinen työntekijä voisi poiketa työpaikan normista ja "tulostavoitteista" mielin määrin. Mutta entäpäs jos ei suostuta kiireeseen? Minä en vain yksinkertaisesti suostu hosumaan kiireen takia. Kiirettä ei tarvitse ruokkia yrittäen olla yli-ihminen ja selvitä työstä liian vähäisellä ajalla. Onko minulla oikeus valita, että minulla ei ole kiire? En tarkoita sitä, että jaappaisin aikaa turhaan, vaan sitä että mitä hyötyä jatkuvasta kiireestä on ihmiselle, joka haluaa tulla kohdatuksi? Hoitotyössä ihminen yleensä haluaa tulla kohdatuksi. Eikö kohtaamisen tarve siirry kiireen takia vain eteenpäin?

Minulla on toki joskus kiire, ja myöhästyn jos en kiirehdi. Ahdistavaa olla liian tiukilla, mutta minä voin myös pysähtyä kiireessä, ja hoitaa asiat paineesta huolimatta. Yleensä silloin toimin ylikorostuneen hitaasti, mikä taas ei miellytä häseltäjiä. Harjoittelussa tuntuu etten tule kuulluksi, eriävää ajatusmaailmaa ei joudeta ottaa huomioon. Erilaisen minusta tekee se, että useat pyrkivät sopeutumaan ympäristön vaatimuksiin kun taas minä ajattelen toisin päin. Yhtenä päivänä eräs pitkään sairaanhoitajan työtä tehnyt hoitaja joutui uuteen tilanteeseen; hänen piti suorittaa toimenpide jonka oli tehnyt vain kerran aikaisemmin kollegan kanssa. Minä olin mukana, kertailin apuna rauhallisesti toimenpiteen kulkua. Toimenpide meni hyvin, ja potilas oli tyytyväinen. Tuo hoitaja sanoi minulle: "sinä toimit sellaisena rauhoittavana tekijänä tässä hommassa". Sellainen minä haluankin olla. 

Missä ne muut on? Missä ne muut on, jotka ajattelevat kuin minä? Harjoittelussa opiskelijatoveri sanoi minulle; "miten uskallat lähteä yksin sinne vaihtoon?" Minusta paremminkin tuntuu, että minä olen itse itseni paras kaveri, enkä haluaisi "raahata" jotain vähemmän rohkeaa mukanani hyysättävänä. Missä ne muut ovat, jotka ajattelevat kuin minä? Missä ne muut ovat, jotka kärsivät ennen ja nyt haluavat elää täyttä elämää? Olisipa joku kaverina, joka tajuaisi mitä minä tarkoitan!

Akin kanssa tuli tänään riitaa. Minä koitin tuoda ilmi, että tuntuu pahalta kun en tule kuulluksi harjoittelussa, että ahdistaa toimia kiireessä koska en itse tekisi niin, mutta en voi toimintatapaankaan juuri vaikuttaa. Lisäksi kerroin, että varhaisen vuorovaikutuksen koulutuksessa puhuttiin siitä, miten paljon aikuisen huomiota vievät erilaiset laitteet; tabletit, tv ja puhelin. Lapsen ja aikuisen välinen vuorovaikutus voi kärsiä näistä eli esim. jo synnytyksen yhteydessä halutaan ottaa heti lapsesta kuvia ja tehdä tilapäivityksiä eikä välttämättä eletä hetkessä ja olla siinä vauvan kanssa toisia ihastellen. Katseella on yllättävän vahva voima. Lapsihan hakee katsetta ja kontaktia, niinhän tekevät aikuisetkin. Mainitsin sitten tällaisesta Akille. Että huolettaa miten meidän perheessä sitten menisi, jos saisimme joskus vauvan. Mitä jos Aki on yhtä paljon teknillisten laitteiden kanssa, kun on vauva joka tarvitsee sitä hyväksyvää katsetta ja vuorovaikutusta. Minä ehkä niukin naukin voin ymmärtää, että Aki tykkää tietokonepeleistä ja älypuhelimestaan. Minulle ei tuota ongelmia olla ilman tekniikkaa, koska en pidä siitä. Mutta vauva ei sitä ymmärrä. Akilta suurin osa vapaa-ajasta menee koneella, tv:n tai puhelimen ääressä. Halusin vain, että Aki tietäisi mitä minä ajattelen ja pohdin.

Se minua on mietityttänyt monesti, että mitä jos tapaan sellaisen miehen, joka haluaakin elää samalla tyylillä kuin minä. Tällaisia asioita minä mietin ihan normaalisti. Edelleen aina kun sisko tai veli soittaa, ajattelen että onkohan isä kuollut. Se vain on niin. Akin mielestä tänään asiat, joita kerroin, olivat sellaisia "turhia asioita, joita ei tarvitsisi miettiä". Että ne ovat vähän sellaisia epäolennaisia murheita. Ja sitähän minä en tietenkään sulattanut. Suutuin sanattomasti, eli en huomioi Akia. Elän niin kuin häntä ei olisikaan. Ehkä koitan selittää, vaan mitä virkaa. Antaa olla.

Tällaisissa asioissa kolisee meillä varmasti jatkossakin. Aki elää sitä elämää, missä ei pahaa tapahdu hänelle. Aki elää sitä elämää, että hän tekee niin kuin vaaditaan ja on yleinen normi. Minä elän sitä elämää, että minä voisin olla kuollut. Minä elän täsmälleen niin kuin minä haluan, onhan ihme että olen edes elossa. Ne maailmat eivät tietysti kulje kovin käsikädessä. Sen vuoksi pitää tehdä töitä. Esimerkiksi Aki alkaa olla turhautunut, kun on puoli vuotta etsinyt itselle opintoihin pakollista harjoittelupaikkaa. Hän ei muuten valmistu. Minä koitan kannustaa ja tukea, vaikka välillä tekee mieli sanoa, että "sulla on niin saatanan pienet murheet, vittu keksi joku ratkaisu!!" Minä sitten koitan pitää hyvää ilmapiiriä kotona yllä, ja jaksaa sitä että Aki on lähes 24/7 kotona ja minulla kiristää kun en saa olla yksin. Jos jotain olen oppinut, niin sen, ettei toisen kokemusta saa mitätöidä. Akille tämä harjoittelupaikka-asia voi olla iso juttu ja koetella itsetuntoa. Siksi kai suutuinkin, kun Aki mitätöi minun tämänpäiväiset huolet.

Muistatteko vielä Anssin? Hän oli se ADHD-ihminen, jolla oli ymmärrys tästä elämän ainutlaatuisuudesta, mitä yritin selvittää. Hänen kanssaan oli sellainen yhteys mitä kaipaan. Ehkä sellainen yhteys muodostuu minun ja Akin välillä yhdessäelämisen myötä, kun tulee vaikeita aikoja kumpaisenkin elämässä. Liekö se väärin, mutta kyllä minä ajattelen mitä olisi elämä ilman Akia. Että jos minulta poistettaisiin parisuhde niin olisiko minulla elämässä sisältöä. Ja kyllä todellakin olisi! Tuollaisten asioiden miettiminen auttaa minua. Oma elämänohjeeni kun on: älä laita kaikkia munia samaan koriin. Koska loppujen lopuksi jokainen meistä on täällä yksin. Miksei siis olla itse itsensä paras kaveri?