Sisko on kertonut, että kun minä olin pieni niin minut vietiin suhteellisen aikaisin pinnasänkyyn nukkumaan, ja sisarukseni ja vanhemmat jäivät vielä katsomaan televisiota. Minä en hyväksynyt sitä, vaan huusin ja itkin ja huusin. Sisko oli ainut, joka reagoi ja tuli hyväntahtoisesti ilmeilemään sänkyni viereen, jotta lopettaisin huutamisen. En kuulemma aina silloinkaan lopettanut, olisin halunnut varmaankin pois pinnasängystä kaikkien muiden seuraan. Sisko kertoi, että muiden hermot kesti kuunnella huutoani, mutta hänen ei. Se on varmaan sitä samanlaista huutoa, mitä olen tämän sairaudenkin kanssa huutanut. Ettei luovuta ennen kuin saa sen mitä haluaa.

Irrallisenakin voi selviytyä. Jos sairauden takia katkeaa suhteet lapsuuden / nuoruuden toimintaympäristöön, kouluun ja kaverisuhteisiin niin sen ei tarvitse kaataa maailmaa. Ehkä se jopa oli minun pelastukseni, että minut vietiin jonnekin pois. Toivottavasti yhteiskunnan säästöt eivät aja kaikkia lasten ja nuorten palveluja niin tavoittamattomiin, että moni joutuu selviämään omin neuvoin entistä useammin.

Alkuvuosi on ollut kiireinen kouluhommien kanssa. Nyt olen sairaana. Varmaankin osittain juuri stressin takia. Kouluun liittyy hirveästi epämiellyttäviä asioita, eritoten sosiaaliset suhteet. Psykofyysisessä fysioterapiassa olemme käyneet läpi erilaisia harjoitteita, jotka liittyvät vuorovaikutukseen. Olen huomannut, että en taida ollakaan niin sosiaalinen ihminen mitä olen aina esittänyt olevani. Minä en ole kiinnostunut juttelemaan ihmisten kanssa omasta elämästä, koska silloin on väkisinkin muokattava omia vastauksiaan. Trauma, OCD ja kaikki mitä siitä on seurannut vaikuttaa minuun niin paljon, että se tulee esille jo pienissäkin asioissa mitä ihmiset kysyvät. Enkä haluaisi kertoa siitä heille. Siksi haluaisin, että kommunikaatio voisi olla enemmän jotain muuta kuin puhumista. Harvojen ihmisten kanssa se vaan on mahdollista. Yleensä ihmiset kun haluavat kertoa itsestään asioita, jotta toinen kommentoisi niitä. Tai kertoa omia mielipiteitä, jotta voisi puhua itsestään. Minua niin harvoin kiinnostaa tutustua paremmin toiseen ihmiseen, niin sitten ollaan ongelmissa. 

Äänet, ilmeet ja eleet merkkaavat minulle enemmän kuin puhe. Koko olemuksellaan voi viestiä, eivätkö ihmiset tajua sitä. Äänensävyllä, ja asenteellakin voi viestiä, miksi pitää aina käyttää niin pirusti sanoja? Koulussa on paljon kovia ääniä, ihmislaumoja, puheen sorinaa ja kaikkea epämiellyttävää. Minusta olisi mukava puhua jostain asiasta eri näkökulmista, tai puhua jotain aivan uutta esim. jonkun ihmisen erikoisesta harrastuksesta. Yleensä koulukaverit jankuttavat itsestään, ja siitä millaisia ovat. Ihan niin kuin minä en voisi oppia sitä pikku hiljaa, koko elämänkerta pitäisi avata pöydälle välittömästi toisten arvioitavaksi. Ja mitäs luulisitte, että minun elämänkerta herättää? Ainakin lisäkysymyksiä, joihin minä en jaksa vastata. Kuinka monen ihmisen asiat jaksaisi kiinnostaa, jos et itse keskusteluissa voi olla oma itsesi? 

Minä olen saanut puhua asioistani terapiassa, mikä on onni. Siellä on rankkaa puhua, ehkä siksikään en jaksa puhetta jatkuvasti. Minulla on jo kuuntelija.

Onkin niin mukavaa, kun joku koulututtu juttelee raikkaista asioista aidosti kiinnostuneena ilman mitään tarvetta lokeroida toista tai vain saada vastausten avulla nostettua omia mielipiteitään esiin. Sellaiset keskustelut ilahduttaa. Kyllä niitä aina välillä on, onneksi. Sitten minulla on myös Aki, ja perhe. Heidän kanssaan kommunikointi on rikasta. Palkitsevaa! Puheessa on huumoria, ja vitsiä. Ilmeistä ja eleistä voi päätellä paljon. Viihtyminen on tärkeää.