Istun olohuoneen sohvalla. On hämärää. Olen laittanut kynttilöitä palamaan ja himmeän uuden olohuoneen valon päälle. Aki osti ja laittoi sen valon. Se on hieno.

Tykkään siitä, että tulee talvi. Kylmyys. Hiljaisuus ja raikkaus. Ihmiset pysyttelevät mielellään sisällä, ja ovat muutenkin enemmän piilossa. Eihän talvi ole kiva, on kylmää, hyi. Mutta silloin on minun vuoroni näkyä.

Minä katoan ihmisvilinässä, samoin isossa ryhmässä. Siksi kouluun palaaminen harjoittelun jälkeen tuntuu haastavalta. Ihmisiä jokapuolella, ne puhuu ja liikkuu. Nauraa ja ovat innostuneita tai ärsyyntyneitä. Ne eivät liikuta minua, olisivat vain hiljaa.

Ostin kotiin kuppikuulosuojaimet. Jos se auttaisi, kun Akin myötä saa niin vähän olla yksin hiljaisuudessa. Aina on jokin kone päällä tai Aki pitää jotain ääntä. Sehän on ihan normaalia, mutta jotenkin raskasta minulle. Kuuntelen enää harvoin musiikkia kotona tai pidän mitään ylimääräistä laitetta päällä. Melu on raskasta. Sitä on hankala selittää esimerkiksi ystävälle, joka haluaisi nähdä ja jutella niin kuin ennenkin. Nyt kun asun Akin kanssa, on tilanne kuitenkin erilainen. En jaksa olla sosiaalinen enää enempää mitä harjoittelussa ja kotona. Se ei johdu siitä etten haluaisi, en vain jaksa. Korvia ja päätä alkaa kivistää. Pakko-oireet repii sanoista eri yhdistelmiä, jotka ovat "pahoja", minkä takia kädetkin tulisi pestä.

Olen ajatellut lopettaa potkunyrkkeilyn tai vaihtaa lajia. Kehittymismahdollisuudet ovat niin kehnot ja ohjaus pitemmän päälle mitäänsanomatonta, se syö omaa motivaatiota. Onhan se myös raskasta kuunnella päivät harjoittelussa miten asiat tulisi tehdä, ja sen jälkeen mennä treeneihin, joissa kerrotaan mitä tehdään ja miten. Jospa vain valitsisin ihan itse miten mitäkin teen. Sitä kai se elämä ja arki on.

Makkarin sängyllä odottaa Seura-lehti. Isä tilasi sitä, kun olin lapsi ja nuori. Isä luki sitä iltapäivisin, ja teki ristikoita. Minäkin aloin lukea sitä, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Voi sitä autuutta; ei ollut muutakaan tekemistä. Sitten veli ja minä teimme myös ristikkoa. Se on yksi hyvä muisto siitä ajasta, kun äiti oli jo kuollut ja minun sairauteni pahenemassa. On niitä hyviäkin muistoja, kun antaa niille tilaa.

Tällä viikolla oli opintoihin liittyvä luento, jossa käsiteltiin kuolemaa ja kuolevan hoitoa. Tuntui hyvältä istua siellä, ja kuunnella toisten ajatuksia. Ymmärsin, että minä tiedän paljon kuolemasta. Enkä pelkää kuolevia tai omaisia. On outoa huomata olevansa kova, kun puhutaan kuolemasta, mutta herkkä kun joku istuu sinua vastapäätä, kuuntelee mitä sanot ja katsoo silmiin. Aito vuorovaikutus on kauhistuttavaa. Joku näkee minut. Minähän elän ja olen olemassa. Kognitiivinen psykoterapia ei ole viikon juttu, se on vuosien taival. Miten minä olenkaan päässyt näin pitkälle?

Muistan etsineeni itselleni sopivaa psykoterapeuttia. Hämärästi muistan tavanneenikin jonkun, jonka kanssa ei synkannut. Myöhemmin tapasin nykyisen terapeuttini. En muista ensimmäistä tapaamista. Ainoa, mitä muistan on se, että ihminen tuntui oikealta. Sen tiesi, että tässä on sellainen ihminen, että tämä voisi toimia. Ja se toimi. Varsinkin nyt viime vuoden aikana on ollut hankalakin kertoa itsestään, koska on tullut näkyväksi. Epätoivo, ärsyyntyminen, väsymys, viha, kipu, välinpitämättömyys, rakkaus, herkkyys ja toivo. Kaikenlainen sekamelska.

Oma keho on herännyt aivan uudella tavalla kertomaan siitä miten menee. Vatsa saattaa mennä epämukavissa tilanteissa hyvin kipeäksi. Se kertoo, että nyt pitää lähteä. Olen huomannut, että minun keho vastustaa stressaamista viimeiseen asti. Askel ei nopeudu ennen kuin ihan oikeasti on hätä. Keho jarruttaa koko ajan sitä, ettei suorittamisen lumipalloefekti lähde käyntiin. Se on helpottavaa, koska tiedän etteivät pakko-oireetkaan voi viedä minua enää kokonaan. Käytännössä minä en pysty tekemään itselleni hallaa niin, että menisin yhtä huonoon kuntoon kuin mitä olen joskus ollut. Se, miltä asia tuntuu onkin sitten jo ihan toinen tarina.