Toisinaan minua ärsyttää kirjoittaa tätä blogia. Pakko-oireisen blogia. Pitäisiköhän minun lakata kirjoittamasta? Minä haluaisin kirjoittaa minusta, en vain oireisiin liittyvistä asioista. Vaikkakin rajan vetäminen ei ole niin yksioikoista. Pakko-oireinen häiriöhän on tehnyt minusta osittain sitä mitä olen. Sen hyväksyminen on minulle kovin pala.

Terapian vähentäminen kevättä kohden ei tainnut olla hirveän hyvä idea. Se nyt kuitenkin on jo mennyttä. Täytyy katsoa arkea uudemman kerran taas syksyllä. Vaadinko itseltäni liikaa mukavilta tuntuvien harrastustenkin kanssa? Auttaako edessä oleva vapaa koulusta taas jaksamaan paremmin?

Akin kanssa olemme suunnitelleet yhteenmuuttoa. Välillä kauhistun ajatusta mitä teen, jos oireet puskevat näkyviin ja niskan päälle Akin läsnäollessa. Haluaisin sanoa Akille, että minulla on ahdistuneisuushäiriöistä juuri OCD. En vain ole vielä saanut sitä sanottua. Voisin kertoa hänelle, että se ei ole niin vakavaa, ja että hän voisi yrittää suhtautua siihen humoristiseenkin sävyyn. Kynnyskysymys on minun päässäni. Joinain hetkinä lietson itseni lähes paniikkiin ja suitsutan itseäni siitä, miten voin edes ajatella tuovani oireet toisen silmien eteen.

Alkuviikolla minulla oli todella rankka päivä. Olisin halunnut kaupungille ostamaan itselleni lahjan, koska olen niin hienosti saanut kouluhommia eteenpäin ja elänyt säästeliäästi. Olisin halunnut palkita itseni. Olimme Akin kanssa autossa lähdössä jo, mutta minä en pystynyt. Oireet alistivat minua ja soimasivat jo ostamattoman palkinnon pahuudesta. En jaksanut tapella vastaan vaan itkin. Itkin sitä, etten minä saa palkita itseäni. Etten pääse lähtemään vaikka haluaisin. Aki suhtautui todella hyvin, ja lohdutti minua että kävisimme toisena päivänä kun on parempi olo. Hän ei ollut negatiivinen tai moittinut minua. Minä tuijotin häntä, ja kysyin miksi hän on minulle hyvä eikä suutu. "Tuskin se mitään auttaisi", vastasi Aki rauhallisesti. "Eihän sille nyt voi mitään, että on huonompi päivä." Jotain minun sisällä paikkaantuu aina tuollaisina hetkinä. Aki silittää sitä minun syvintä hätää.

Koska halusin kovasti kaupungille niin yritin vielä. Kävimme hoitamassa muutaman asian, mutta sitten tuli taas itku ja minun oli luovutettava. Päässä raivosi pakko-oireet, jotka huusi kuinka emme saa ostaa mitään kotiin, joka muistuttaisi tästä olotilasta. Palkinto jäi kauppaan. Koko päivä oli tuskaa. Aki pyysi että kertoisin enemmän mikä mieltä vaivaa, mutta minulta katkesi puhekyky. Kurkussa tuntui tulppa, josta kihisi: "Älä sano, että et jaksa, kun tulee niin kovasti pakko-oireita."

Akin läsnäolo on viime aikoina pahentanut oireita. Terapiassa oli puhe, että yhteenmuutto on myös uusi mahdollisuus. Minä olin ajatellut vain sitä, miten se rajoittaa minua. Mitä teen, jos yhtäkkiä oireet puskee pintaan ja en voi piiloutua Akin silmistä. Mitä minä sitten teen? Tekosyyt ja selitykset olisivat pitemmän päälle karhunpalvelus itselleni. Yhteenmuutto voisi olla siedätyshoitoa minulle itselleni oireiden kanssa. Se tuntuu isolta asialta, mutta mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?