lauantai, 8. joulukuu 2018

Äitiyden tuolla puolen

Vauvamme katsoo minua lämpimästi. Tuijottaa suurilla silmillään hyvin intensiivisesti. Tuntuu, että näen avaruuden hänen silmistään. Jonkinlaisen iäisyyden viisauden. Hänen katseestaan huokuu se, miten hän rakastaa minua. Ihan ehdoitta, ja välittämättä siitä millainen olen. Olen hänen äitinsä, ja muulla ei ole väliä. Hän hymyilee minulle valloittavasti, se tuntuu sydämessä asti. Teen kaikkeni hänen eteensä, aina.

Lapsemme synnyttyä huomasin, että jalkateräni eivät enää näytä samalta kuin ennen. Ne näyttävät nyt äiti-ihmisen jalkateriltä, äiti-ihmisen varpailta. Äitiys tuntuu vielä vähän hassulta; en meinaa aina muistaa että olen nyt äiti. Minäkin, tosiaan! En oikein osaa vielä sanoa millaista on olla äiti. Se on kuitenkin jotain sellaista, joka tuntuu hyvin luonnolliselta, niin kuin aina olisi näin ollut. Kummallista, että maailma jatkaa kulkuaan myös silloin, kun itselle tapahtuu hyviä, oman elämän mullistavia asioita!

Kaipaisin todella vertaistukiryhmää, jossa voisi kuulla toisten elämästä mielenterveyshäiriön kanssa. En pidä sanasta mielenterveyden häiriö, ongelma ym., mutta käytän sitä nyt kun en parempaakaan keksi. Aiemmin en ole ollut valmis vertaistukiryhmiin, mutta nyt tuntuu että se auttaisi minua. En ole löytänyt mitään varteenotettavaa ryhmää tältä paikkakunnalta, harmi. Ehkä sellainen löytyy jossain vaiheessa.

Minulla on jäljellä yksi vuosi Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa, johon olen etsimässä terapeuttia. Se onkin yllättävän haastavaa, ja jotenkin minusta tuntuu, että se ei niin hyvin tee minua näkyväksi kuin mitä vertaistukiryhmä voisi tehdä. Olen jo aika kyllästynyt juttelemaan "terveen" kanssa suljettujen ovien takana, ja silloin kun on aika sovittu. Ehkä jos aiemmin olisin käyttänyt saman verran aikaa läheisille juttelemiseen kuin terapeutille puhumiseen, niin he ymmärtäisivät minua paremmin. Mutta läheisille ei voi puhua kuten terapeutille. Omaan itseen sattuu enemmän, mitä paremmin läheiset tietävät huonoista olotiloista.

Vauvan syntymän jälkeen olen voinut paremmin kuin ennen vauvan syntymää. Toki päivissä on vaihtelua, mutta vauva antaa päiviini mieluisan tarkoituksen. Vauva tykkää yksinkertaisesta elämästä, niin kuin minäkin. Tietysti olen välillä ärsyyntynyt ja väsynyt, vaikka mitään erityistä syytä ei olisikaan. Vauvan tarpeisiin vastaaminen, itsestä huolehtiminen ja Akin huomioiminen vievät energiaa, mutta eniten sitä menee pakko-oireiden ja -ajatusten hallintaan sekä itsensä tarkkailuun. Olen kiinnittänyt nyt enemmän huomiota siihen, että eläisin niin kuin haluan, ja olisin sellainen kuin olen. Ilman näyttelemistä. Onkin raskasta "olla herkillä" itsensä kanssa. Pakko-oireet nostavat lujemmin päätään, kun toimin "itseäni vastaan". Yritänkin nyt siis tunnistaa mitkä asiat minusta tuntuvat epämukavilta ja miksi, sekä reagoida niihin. Olen todella herkkä ihminen, sen olen huomannut. Jos jokin asia tuntuu minusta epämukavalta, niin se oikeasti tuntuu siltä. Se tuntuu painokkaasti ja raivokkaasti siltä. Eikä sitä voi aina sillä intensiivisyydellä tuoda esille, jotta en loukkaisi muita. Jos nautin jostain hetkestä niin todellakin nautin. Se voi olla aivan pieni hetki, esimerkiksi luonnossa sammaleen koskettaminen ja luonnon tuoksu; ne tuntuvat aivan ihanilta! Hiljaisuus, vesipisara kimaltelemassa kasvin lehden päällä ja sadeilman raikkaus; ne todellakin tuntuvat aivan mahtavilta, raikkailta ja voin aivan kuin hengittää sitä hetkeä sisääni. Muistan hetken vuosien takaa, jolloin ilon pyörteessä minusta tuntui kuin jalkojeni luissakin kuplisi!

Vauvamme näyttää aika paljon minulta, kuulemma. Olen havainnut, että hän on myös aika herkkä. Ihan kuin minä. Kun hän kasvaa, voimme yhdessä ihmetellä luontoa, hyppiä lätäköissä ja tunnustella, miltä sateen kastelema sammal tuntuu. Arvostan hänessä sitä, että hän hymyilee jos hymyilyttää ja itkee silloin, kun itkettää. Ihan sama mitä muut odottaa ja ajattelee. Tässä hetkessä opettelen pienin askelin tuomaan itseni näkyväksi, luomaan itseni aidoksi. Siihen saan rohkeutta pieneltä tytöltämme.

maanantai, 6. elokuu 2018

Haikein mielin

Tuli kesä, ja pääsin mökille. Siellä oli mukavan rauhallista. Luonto lähellä, ei liikenteen melua. Siellä tuoksui hyvälle, puhtaalle luonnolle. Minulla oli siellä aina joku kaveri, jonka kanssa olla. Kissat pääsivät ulos, ja söivät heinää. Oli kyläilypaikkoja, ja ohjelmaakin ettei tarvinnut vain mökin sisällä olla. Yksinkertaista elämää. Ja lämpöäkin oli, lähes jo riesaksikin asti. Sitten tuli ne viimeiset päivät, ja lähdimme pois. Minulla tuli itku, kun en olisi halunnut lähteä. Tiedän, ettei mökilläkään viihdy kovin pitkiä aikoja, mutta jotenkin tuntui raskaalta palata kaupunkiin. Olen lähinnä levännyt, kun palasimme. Akin loma on loppunut, ja hän on mennyt takaisin töihin. Minä en ole töissä. Olen äitiyslomalla, meille syntyy tänä syksynä lapsi.

Odotusaika ei ole ollut sellainen niin kuin aikoinaan kuvittelin sen tulevan olemaan. Olen paininut paljon sen asian kanssa, että miten pakko-oireinen voi saada lapsen, kun välillä ei pysty edes itsestään huolehtimaan. Maaliskuussa minulla todettiin keskivaikea masennut, joka on nyt jo hellittämään päin. Tavoittelin aina aikaisemmin sitä, että "paranisin" ennen perheen perustamista. Tavoittelin sitä, että olisin jotenkin "puhdas", etten sotkisi lapseni elämää millään masentuneisuudella, pakko-oireisuudella jne. Varsinkin, kun oma äiti oli masentunut, niin ajattelin että hoidan itseni ensin kuntoon, ja sitten voi vasta ajatella lapsia, kun on täysin parantunut. Mutta minä en taida parantua kokonaan, en koskaan? On ollutkin todella vaativaa kestää syylllisyyttä lapsen saamisesta. Olen ollut pettynyt masentuneisuudesta, siitä etten tiedä millaiseen työhön pystyn ja miten paljon, miten selviän elämässä oireiden kanssa kaikesta huolimatta, ja miten tekisin itseni enemmän näkyväksi. Välillä olen katunut sitä, että tulin raskaaksi, vaikka se oli Akin kanssa suunniteltu juttu. Olen säälinyt lastamme, ja itkenyt Akille sitä, millaisen äidin lapsi saa. Ansaitsisi parempaa. Suru on seurannut odotusaikaa, koska olen pelännyt ettei tätä lasta koskaan suoda minulle vaan se menehtyy ennemmin kuin tulee minun syliin.

Kuitenkin raskaus on nyt jo niin pitkällä, että pelko on ehkä hieman hellittänyt. Odotankin sitä, ettei minun tarvitse olla enää yksin ja voin pitää huolta vauvasta. Se tarvitsee minua eikä välitä muusta kuin siitä, että sen tarpeisiin vastataan. Ehkä kaikki sujuukin ihan hyvin. Aki on hyvä isä jo nyt, ja muutenkin hyvä avomies niin ei minulla hätää ole. Kaikesta huolimatta olemme onnellisia siitä, että meitä on kohta yksi lisää ja voimme seurata vauvamme kasvua. Mielenkiinnolla odotan, että miltä lapsi näyttää ja kuulostaa, ja miten se minua katsoo.

perjantai, 23. helmikuu 2018

Jumissa

Minulla on pitkät hiukset, ne ovat todella sähköiset nyt kun on pakkasta. Ne leijailevat, haluaisin laittaa ne kiinni, mutta en saa otettua pompulaa, joka olisi "hyvä" pompula. Itkun kanssa sain äsken puettua päivävaatteet ylle. Suurin osa vaatteistani on sellaisia, mitä en haluaisi enää pitää. Ne eivät jotenkin sovi enää minulle eivätkä tunnu hyviltä. Mutta minulla ei ole energiaa hankkia uusia. Hiuksetkin haluaisin leikkauttaa, ja ehkä värjätäkin, mutta en pääse liikkeelle sen asian kanssa. Haluaisin monia muitakin asioita, jotka tuntuvat olevan valovuosien päässä. Haluaisin uudet kengät, sisustaa kotia uudelleen jne. Mitään en saa tehtyä. Ei ole voimia. Surettaa, miten tähänkin asuntoon on tullut jo niin paljon erilaisia oirekiemuroita. Ne hellittävät usein esim. kun vaihdan järjestystä. Nyt en jaksa sitä. Mikään ei tavallaan tule paremmaksi, jos en sitä itse jaksa tehdä. En saa uusia kenkiä, jos en pääse kauppaan niitä ostamaan. Hiukset ja vaatteet pysyy samana, sellaisena mistä en pidä.

Tänään nukuin pitkään, kävin syömässä aamupalaa ja menin takaisin sänkyyn nukkumaan. Vielä pari kuukautta sitten jaksoin käydä lenkillä, mutta en jaksa enää. Siitä ei tule parempi mieli. Se vain inhottaa, koska minun tulee kylmä kun en ole saanut ostettua talvikenkiä ja -takkia. En pääse kauppoihin "hyvillä" ajatuksilla, en löydä tuotetta, jossa ei olisi vääriä kirjaimia, en jaksa väkisin vääntää oireiden kanssa. Lopputuloksena kun on se paha mieli. Ja se paha mieli tarttuu siihen ostamaani tuotteeseen, ja muistan sen aina sitä käyttäessäni: "tämäkin oli niin saatanan vaikea ostaa, ei edes sellainen mitä haluan, vain jokin minkä sain ostettua".

En ole enää etsinyt töitä. Tammikuussa sain yhden kokoaikaisen hoitoalan työn, jossa ehdin olla puolitoista päivää. Ensimmäisen vuoron jälkeen en saanut nukuttua yhtään, ja ymmärsin, etten jaksa olla tekemisissä sairastavien ihmisten kanssa. Lopetin työn siihen. Ei minusta myöskään tule ainakaan lähivuosina kokoaikaista työntekijää mihinkään. Ajattelisin, että jokin kahvilatyö voisi sopia minulle. Jokin sellainen kevyt, vaikka jossain liikkeessä myyjänä oleminenkin voisi käydä. Minun työ on pakko-oireet ja toimintakykysenä pysyminen. Se vie kaikki voimat. Nekin, mitä minulla ei juuri nyt edes ole.

Maanantaina minulla on aika psykiatrian poliklinikalle. Se on ihan mukavaa, jospa saisin apua asioiden järjestelemiseen ja voisin pikku hiljaa elpyä. Parisuhteen myötä olen nähnyt raa´alla tavalla sen, miten minun energia menee toimintakykysenä ja kasassa pysymiseen. Ei Akin tarvitse sellaisia asioita edes ajatella. Se sattuu minuun todella paljon. Sattuu kaikki tapahtunut, ja se miten masentunut nyt olen. Aikoinaan lupasin itselleni elää omanlaistani elämää, jos vain selviän näistä pakko-oireista ja pahasta olosta. Nyt en kuitenkaan voi tehdä asioita aivan niin kuin haluan. En oikeastaan välttämättä haluaisi asua täällä uudella paikkakunnalla, mutta Aki on täällä töissä ja tekee lopputyötä. Minä vain olen ja odotan, milloin on parempi päivä. Lohduttavaa on se, että Aki ei näe minun sisälle miten pahalta minusta tuntuu, vaikka itkisinkin. Olen välillä sanonut, etten jaksa tätä oloa enää. Aki on todennut, että hän kantaa meidät tämän kevään yli, kyllä asiat järjestyy.

Olin viime viikolla siskon luona käymässä. Siellä oli mukavaa, kun pelattiin pelejä veljen, siskon ja siskonpoikien kanssa. Sekin oli ihan mukavaa, ettei tarvinnut olla yksin ollenkaan. Ja sisko laittoi jonkun ruoan aina niin oli mitä syödä. Täällä kotona en jaksa laittaa ruokaa eikä minulle oikein maistukaan. Siskolla on aina virtaa, hän jaksaa tehdä kaikenlaista. Vaikka välillä se meneekin ihan yli. 

Isä oli meistä se terve, niin en voi ymmärtää miksi isänkin piti sairastua. Tuntuu, ettei voi luottaa mihinkään elämässä. Pakko-oireet eivät mene pois. Enkä minä jaksa tahkota niiden kanssa. Yritän keksiä asioita, mikä tuottaisi parempaa mieltä, mutten keksi mitään. Olen niin poikki, tämä ei lopu koskaan. En pärjää tämän olon kanssa enää. En jaksa yrittää, olla toimintakykynen ja tehdä kaikkea, kun se ei lopu koskaan. Minä en pääse vapaaksi. En tiedä kuinka kauan tämä epätoivo kestää. Paluuta mihinkään suuntaan ei ole. Haaveet ja unelmat ovat pirstoutuneet epätodellisina. Minä en parane koskaan. Suren ajoittain sitä, miten saan toimeentulon tulevaisuudessa. Suren myös sitä, että ei ole kiva Akille, että minulla on niin paha olla. Enkä tiedä, miten tulevaisuudessa pystyn tekemään työtä, jaksanko hoitaa kotia jne. Tuntuu, etten voi luottaa itseeni.

Yritän kuvitella itseni onnellisena, vaikka vuosienkin päässä. Mutta siellä tulevaisuudessa ei ole mitään, en näe mitään. Minun siivet ovat ihan riekaleina. Niillä ei pysty lentämään. En ymmärrä miksi pitää olla näin vaikeaa. Olen aivan loppu. Nukkuessa asiat ovat paremmin. Näen mielenkiintoisia seikkailu-unia välillä. Saattaa olla jännittäviäkin tilanteita. Silloin ei satu. Välillä ajattelen niitä asioita, mitkä ovat hyvin. Kissat ovat terveitä ja saan olla paljon niiden kanssa. Akin kanssa menee hyvin, vaikka meidän omissa elämissämme onkin haastavat vaiheet. Kesällä voin mennä uimaan. Voin mennä mökille. Minulla on kivoja kesävaatteita ja -kenkiä, joita voin käyttää kun on lämmintä.

maanantai, 12. helmikuu 2018

Syövyttävä suru

Paras hetki päivästä on se, kun menemme Akin ja kissojen kanssa nukkumaan. Silloin saa olla rauhassa, kun nukahtaa. Ajatukset lakkaavat olemasta, ja lähimmäiset ovat vierellä.

Itken paljon. Aamuisin en haluaisi herätä, päivät ovat niin pitkiä inhottavan olon kanssa. Pakko-oireet repivät minut rikki. Vaatteiden päälle pukeminen on hankalaa, joten jo aamulla turhaudun ja alan itkemään. En jaksaisi kerta kaikkiaan enää yhtään sitä pahaa oloa, minkä pakko-oireet aiheuttavat. Minua ei haittaisi, vaikka pitäisi joitain asioita toistaa, mutta se olo mikä tulee... Se on kamala, iljettävä ja lamauttava. 

Suren erityisesti sitä, miten viettäessäni aikaa perheen ym. lähimmäisten kanssa, haluaisin vain olla rennosti läsnä siinä tilanteessa. Mutta minua usein pelottaa, että sanooko joku jonkun "väärän" sanan, mikä aiheuttaa sen, että minulle tulee se iljettävä olo. Vaikka halusin vain olla hetken rauhassa perheen kanssa, niin en välttämättä saa sitä, vaan ajatuskiemurat alkavat kukoistaa. Joku sanoo "väärän" sanan, niin minä koitan päästä pesemään käsiä, ajattelen että päällä olevat vaatteeni pitää pestä, ja nyt jotenkin päästä sen sanan esilletulosta yli, ja koittaa jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta se kaikki on jo tapahtunut; minulle on tullut se iljettävä ja kamala olo. Muut eivät näe eivätkä tiedä sitä. Minua alkaa oksettaa, koska nyt pitää vain yrittää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka olo on kurja ja ahdistaa. Ja minä olisin tarvinnut sen rauhallisen hetken, josta olisin saanut voimaa.

Minä olen AINA ajatellut, että pakko-oireet lievenee, kun ikää tulee lisää. Olen käynyt kouluja ajatellen, että jos toimin kuin normi-ihminen yhtä kovilla vaatimuksilla, niin minusta tulee sellainen. Pakko-oireet lähtevät sitten pois. Sitten saan olla rauhassa, perheenkin kanssa. Ainakin enemmän ja niin, ettei sitä pahaa oloa enää tule niin voimakkaana, vaan sekin lievenee. Olen sanoinkuvaamattoman pettynyt siihen, että se ei menekään niin.

Suru hulmuaa valtoimenaan, se on joka puolella. Se on kuin Valtameri, ja minä lautalla sen aalloilla. Aallot ovat pelottavia, minua itkettää, kyynelille ei tule loppua. Maata ei ole näkyvissä. Minä yritän vain selvitä hengissä päivästä toiseen keskellä tuota merta. Energia on todella vähissä. Mistä minä otan nyt kiinni?

 

keskiviikko, 13. joulukuu 2017

Suojaudu

Ilo pakenee nurkkiin ja koloihin, joita kykenee huoneesta löytämään. Pettymyksen aalto valtaa huoneen pintaa, öljymäisesti tahraten kiiltävää lattiaa. Ilo kipittää kiireen vilkkaa pois edestä, niin ettei tahriutuisi. Piiloon, piiloon vaan! Öljymäisen pettymyksen tahrimasta huoneesta on havaittavissa pieniä ilon rippeitä. Ne heijastelevat pieninä vihreinä smaragdin murusina listojen ja seinien raoista. Iloa on siis pelastunut. Sitä on tallessa.

Öljymäinen pettymysten aalto lilluu huoneessa. Se ei ole menossa yhtään minnekään, ehei. Se on nyt tullut tähän niin valtoimena, koska se on kerännyt itseään mahtavaksi liejuksi. Se on saanut kerätä itseään, koska kukaan ei ole ollut hävittämässä sitä. Kukaan ei ole yrittänyt siivota sitä pois, estää sitä kasaantumasta. Ja nyt se on keskellä minun huonettani. Sitä huonetta, jota olen yrittänyt vuosien ajan yrittänyt pitää kunnossa. Se tahraa kaiken, tuo pettymysten lieju. Ja minä en voi sille yhtään mitään. Huone on pysynyt pystyssä kaikki vuodet, koska niin kovasti olen sitä kunnostanut. Se huone on siinä, seinät, lattia ja katto ovat olemassa, mutta jo huoneen ovessa on liejua. Seinissä on tahroja, ja lieju on liuottanut tapetin säikeitä pois. Lattialla näyy vain harvoja länttejä lattiasta. Listojen päällä on liejumaisia paakkuja. Ikkunan karmien päällä myös. Ikkunalasien läpi sisään tulvii valoa. Siten näkyy oikein selkeästi, miten kovasti lieju onkaan huonetta sotkenut. Se ällöttää minua. Näkyy selkeästi, että mitään ei ole ollut tehtävissä, pettymysten lieju on nyt saavuttanut tämän paikan.

Kukaan muu ei näe sitä liejua. Muut ovat vain, ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Toiset kävelevät huoneeni ohitse, eivät kiinnitä siihen sen erityisempää huomiota. Ihan kuin huone ei olisi sotkussa ollenkaan. Se on vain huone. Ei muuta. Ei näy liejua, ei mitään muutakaan. Aika tavanomainen huone vain. Kuka sen huoneen sitten siivoaisi? Jos muut eivät näe sitä liejua ollenkaan, niin eivät kai he sitä voi siivota. Minunko siis pitäisi siivota se huone? Tuo huone, jota kaikki nämä vuodet olen pitänyt elettävässä kunnossa, ja tässä on tulos.

Minä olen aivan järkyttynyt sen liejun olemassaolosta. Miten laajasti se viekään huoneeni pinta-alaa, ja lämpimäisesti kuplien tarrautuu pintoihin kiinni imaisten kaiken mennessään. Se ei tunne armoa unelmienkaan kohdalla. Se vain leviää, koska se näyttää olevan sen elintapa. Minä huudan ja itken, koska huone sotkeentuu ja kaikki työ minkä olen tehnyt, häviää liejun imussa. Huone on ihan likainen, eikä ilokaan voi tulla esiin, koska lieju sotkisi sen heti. Ja ne ilon rippeet tietävät, että niiden on vain syytä suojautua nyt. Ilon rippeet laativat suunnitelmaa, etsivät tietä, miten voisivat taas kerääntyä yhteen ja loistaa.

Aiemmin olen tukkinut ilma-aukkoja, ja tehnyt kaikkeni ettei se pettymysten aalto pääsisi pyrkimään huoneeseeni. Joka ikisen reiän olen kunnostanut, ja katsonut ettei kosteus keräänny, saati mikään muukaan aiheuta ongelmia. Mutta viime aikoina en olekaan jaksanut enää kunnostaa sitä yhtä tarmokkaasti kuin ennen. En ole jaksanut yrittää vain peläten liejun saapumista. Ajattelin, että ehkä se ei koskaan tulekaan, vaikka vähän rennommin suhtaudun huoneen kunnossapitoon. Aloin jo väsyä siihen kunnossapitoon, kun vaikutti ettei sille tule koskaan loppua.

Se löysi tänne, se pettymysten öljymäinen lieju. Se löysi minun huoneeseeni. Minä mietin, että miten voin siivota sen huoneen. Miten saan pidettyä sitä huonetta enää kunnossa, kun pahin on tapahtunut. Se lieju tekee lattiasta tahmaisen, vaikka siivoaisin. Tapetit ovat pilalla, ja ilo on pelästynyt kovin pahanmoisesti. Miten voisin kaiken enää korjata?