maanantai, 12. helmikuu 2018

Syövyttävä suru

Paras hetki päivästä on se, kun menemme Akin ja kissojen kanssa nukkumaan. Silloin saa olla rauhassa, kun nukahtaa. Ajatukset lakkaavat olemasta, ja lähimmäiset ovat vierellä.

Itken paljon. Aamuisin en haluaisi herätä, päivät ovat niin pitkiä inhottavan olon kanssa. Pakko-oireet repivät minut rikki. Vaatteiden päälle pukeminen on hankalaa, joten jo aamulla turhaudun ja alan itkemään. En jaksaisi kerta kaikkiaan enää yhtään sitä pahaa oloa, minkä pakko-oireet aiheuttavat. Minua ei haittaisi, vaikka pitäisi joitain asioita toistaa, mutta se olo mikä tulee... Se on kamala, iljettävä ja lamauttava. 

Suren erityisesti sitä, miten viettäessäni aikaa perheen ym. lähimmäisten kanssa, haluaisin vain olla rennosti läsnä siinä tilanteessa. Mutta minua usein pelottaa, että sanooko joku jonkun "väärän" sanan, mikä aiheuttaa sen, että minulle tulee se iljettävä olo. Vaikka halusin vain olla hetken rauhassa perheen kanssa, niin en välttämättä saa sitä, vaan ajatuskiemurat alkavat kukoistaa. Joku sanoo "väärän" sanan, niin minä koitan päästä pesemään käsiä, ajattelen että päällä olevat vaatteeni pitää pestä, ja nyt jotenkin päästä sen sanan esilletulosta yli, ja koittaa jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta se kaikki on jo tapahtunut; minulle on tullut se iljettävä ja kamala olo. Muut eivät näe eivätkä tiedä sitä. Minua alkaa oksettaa, koska nyt pitää vain yrittää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka olo on kurja ja ahdistaa. Ja minä olisin tarvinnut sen rauhallisen hetken, josta olisin saanut voimaa.

Minä olen AINA ajatellut, että pakko-oireet lievenee, kun ikää tulee lisää. Olen käynyt kouluja ajatellen, että jos toimin kuin normi-ihminen yhtä kovilla vaatimuksilla, niin minusta tulee sellainen. Pakko-oireet lähtevät sitten pois. Sitten saan olla rauhassa, perheenkin kanssa. Ainakin enemmän ja niin, ettei sitä pahaa oloa enää tule niin voimakkaana, vaan sekin lievenee. Olen sanoinkuvaamattoman pettynyt siihen, että se ei menekään niin.

Suru hulmuaa valtoimenaan, se on joka puolella. Se on kuin Valtameri, ja minä lautalla sen aalloilla. Aallot ovat pelottavia, minua itkettää, kyynelille ei tule loppua. Maata ei ole näkyvissä. Minä yritän vain selvitä hengissä päivästä toiseen keskellä tuota merta. Energia on todella vähissä. Mistä minä otan nyt kiinni?

 

keskiviikko, 13. joulukuu 2017

Suojaudu

Ilo pakenee nurkkiin ja koloihin, joita kykenee huoneesta löytämään. Pettymyksen aalto valtaa huoneen pintaa, öljymäisesti tahraten kiiltävää lattiaa. Ilo kipittää kiireen vilkkaa pois edestä, niin ettei tahriutuisi. Piiloon, piiloon vaan! Öljymäisen pettymyksen tahrimasta huoneesta on havaittavissa pieniä ilon rippeitä. Ne heijastelevat pieninä vihreinä smaragdin murusina listojen ja seinien raoista. Iloa on siis pelastunut. Sitä on tallessa.

Öljymäinen pettymysten aalto lilluu huoneessa. Se ei ole menossa yhtään minnekään, ehei. Se on nyt tullut tähän niin valtoimena, koska se on kerännyt itseään mahtavaksi liejuksi. Se on saanut kerätä itseään, koska kukaan ei ole ollut hävittämässä sitä. Kukaan ei ole yrittänyt siivota sitä pois, estää sitä kasaantumasta. Ja nyt se on keskellä minun huonettani. Sitä huonetta, jota olen yrittänyt vuosien ajan yrittänyt pitää kunnossa. Se tahraa kaiken, tuo pettymysten lieju. Ja minä en voi sille yhtään mitään. Huone on pysynyt pystyssä kaikki vuodet, koska niin kovasti olen sitä kunnostanut. Se huone on siinä, seinät, lattia ja katto ovat olemassa, mutta jo huoneen ovessa on liejua. Seinissä on tahroja, ja lieju on liuottanut tapetin säikeitä pois. Lattialla näyy vain harvoja länttejä lattiasta. Listojen päällä on liejumaisia paakkuja. Ikkunan karmien päällä myös. Ikkunalasien läpi sisään tulvii valoa. Siten näkyy oikein selkeästi, miten kovasti lieju onkaan huonetta sotkenut. Se ällöttää minua. Näkyy selkeästi, että mitään ei ole ollut tehtävissä, pettymysten lieju on nyt saavuttanut tämän paikan.

Kukaan muu ei näe sitä liejua. Muut ovat vain, ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Toiset kävelevät huoneeni ohitse, eivät kiinnitä siihen sen erityisempää huomiota. Ihan kuin huone ei olisi sotkussa ollenkaan. Se on vain huone. Ei muuta. Ei näy liejua, ei mitään muutakaan. Aika tavanomainen huone vain. Kuka sen huoneen sitten siivoaisi? Jos muut eivät näe sitä liejua ollenkaan, niin eivät kai he sitä voi siivota. Minunko siis pitäisi siivota se huone? Tuo huone, jota kaikki nämä vuodet olen pitänyt elettävässä kunnossa, ja tässä on tulos.

Minä olen aivan järkyttynyt sen liejun olemassaolosta. Miten laajasti se viekään huoneeni pinta-alaa, ja lämpimäisesti kuplien tarrautuu pintoihin kiinni imaisten kaiken mennessään. Se ei tunne armoa unelmienkaan kohdalla. Se vain leviää, koska se näyttää olevan sen elintapa. Minä huudan ja itken, koska huone sotkeentuu ja kaikki työ minkä olen tehnyt, häviää liejun imussa. Huone on ihan likainen, eikä ilokaan voi tulla esiin, koska lieju sotkisi sen heti. Ja ne ilon rippeet tietävät, että niiden on vain syytä suojautua nyt. Ilon rippeet laativat suunnitelmaa, etsivät tietä, miten voisivat taas kerääntyä yhteen ja loistaa.

Aiemmin olen tukkinut ilma-aukkoja, ja tehnyt kaikkeni ettei se pettymysten aalto pääsisi pyrkimään huoneeseeni. Joka ikisen reiän olen kunnostanut, ja katsonut ettei kosteus keräänny, saati mikään muukaan aiheuta ongelmia. Mutta viime aikoina en olekaan jaksanut enää kunnostaa sitä yhtä tarmokkaasti kuin ennen. En ole jaksanut yrittää vain peläten liejun saapumista. Ajattelin, että ehkä se ei koskaan tulekaan, vaikka vähän rennommin suhtaudun huoneen kunnossapitoon. Aloin jo väsyä siihen kunnossapitoon, kun vaikutti ettei sille tule koskaan loppua.

Se löysi tänne, se pettymysten öljymäinen lieju. Se löysi minun huoneeseeni. Minä mietin, että miten voin siivota sen huoneen. Miten saan pidettyä sitä huonetta enää kunnossa, kun pahin on tapahtunut. Se lieju tekee lattiasta tahmaisen, vaikka siivoaisin. Tapetit ovat pilalla, ja ilo on pelästynyt kovin pahanmoisesti. Miten voisin kaiken enää korjata?

torstai, 23. marraskuu 2017

Matkalla jonnekin

Kävin tänään kirpputorilla. Näin siellä samanlaisen kynttilänjalan, kuin mikä isällä on. Isä ei välitä kynttilöistä taikka lyhdyistä sun muista. Minä rakastan kynttilöitä, lyhtyjä ja muita lämmintä tunnelmaa luovia valoja.

Isän sairastumisen jälkeen meidän välit ovat lähentyneet. Tuntuu, että isä tietää kuinka kova paikka se minulle on. Isä tietää myös sen, miltä tuntuu muuttaa uudelle paikkakunnalle asumaan, koska hän on nuorena muuttanut Ruotsiin. Isä on terve nyt, mutta minä pelkään, että tilanne muuttuu. Sitähän ei pitäisi pelätä, mutta minkäs teet. Voi olla, että isän syöpä ei palaa enää. Sitä ei voi tietää. Pelko silti seuraa minua. Menettämisen pelko.

Minä olen aina rakastanut olla matkalla jonnekin. Muistan sen jo ihan lapsuudesta, esimerkiksi mökkireissut olivat ihania. Pakkasin laukunkin jo monta päivää etukäteen odottamaan. Isoveli siitä aina kiusoitteli, ettei niin aikaisin voi pakata. Leikin myös leikkejä, joissa pakkasin laukun, ja lähdin jollain kulkuvälineellä matkalle. Usein minulla oli sylissä nukke, joka oli minun lapsi. Minä olin sen nuken ihana äiti, joka huolehti siitä lapsesta. Nuken vaihtovaatteet oli pakattu mukaan laukkuun.

Vuosia pakkausleikkien jälkeen kuljin isän mukana autolla mielisairaalaan katsomaan äitiä. Matka oli pitkä, se kesti tunteja. Istuin apukuskin paikalla, ja katselin ulos. Tunnelma ei ollut mitenkään erityisen painostava, ennemminkin hiljainen ja odottava, mutta surumielinen. Reitti mielisairaalaan kulki ison kaupungin laitaa pitkin. Kun lähestyimme isoa kaupunkia, alkoi erilaisia valoja olla koko ajan enemmän. Tykkäsin niistä valoista. Liikennevalot ja autojen vilkut ja muut valot hohtivat erivärisinä valokeiloina ilmaan, lumiseen maisemaan ja ympäröiviin rakennuksiin. Oikeastaan kaupungin valot jatkuivat sinne sairaalaan asti.

Vuosi sitten vaihto-opintojaksolla istuin autossa matkalla johonkin reissuun. Istuin apukuskin paikalla ja katselin ikkunasta ulos. Oli jo aika hämärää. Taivaalla huomasin lentokoneen, joka nousi ilmaan läheiseltä lentokentältä. Ajattelin, että pian minäkin lennän kotiin. Minulla on koti tuolla jossain. Tämän saman taivaan alla.

Tällä hetkellä Aki on lentokoneessa, luultavasti meren yllä. Hän varmaan nukkuu, lento on pitkä. Aika on eri, ja päiväkin on eri. Aki on työreissussa, ja palaa takaisin joulukuun alussa. Päivät ovat aika pitkiä ilman häntä. Olin ajatellut kutsua jonkun tänne meille kylään, esimerkiksi viikonlopuksi. Yhtä ystävää pyysinkin, mutta hän ei päässyt. Sitten mietin, että ketä muuta voisin pyytää. Haluaisin pyytää sisaruksia ja isää, mutta tiedän etteivät he pääse tulemaan. Minusta on aika rankkaa olla parikin päivää jonkun kanssa, jonka kanssa ei esimerkiksi ole asunut tai ole muuten läheinen. En sitten keksinyt enää ketä pyytää niin en pyytänyt ketään. Ihmisiä tavatessa on keskusteltava, ja minä en oikein välitä siitä. En kuitenkaan ole yksin, minulla on kissat seurana.

Yhtenä päivänä tein kävelylenkin läheiseen kauppaan. Siinä kaupassa oli Postin palvelupiste, jossa minua odotti kirje. Lunastin kirjeen saapumisilmoitusta ja henkkareita vastaan. Kävellessäni kotiin avasin kirjekuoren, kurkkasin sen tekstiä: "...on suorittanut AMK-tutkinnon hoitotyön tutkinto-ohjelmassa..." Kyynel vierähti poskelleni. Ajattelin sitä, miten OCD:stä huolimatta se on nyt siinä, se paperinpalanen, joka todistaa että olen kykeneväinen. Painoin paperit takaisin kuoreen, ja kävellessäni kotiin kykeneväisyyden kyynel kuivui poskelleni. Anopille ja siskolle laitoin kuvan todistuksesta, sen jälkeen paperinpalaset vetelehtivät mainospostin seassa. Nyt ne paperinpalaset ovat tuolla kaapissa, sen saman kirjekuoren suojassa. En niitä sen erityisemmin ole esitellyt. Olenhan valmistunut aiemmin jo kaksi kertaa. En myöskään ole tätä valmistumista juhlinut. Minua ei huvita juhlia jotain, mikä näyttää aivan eriltä toisten silmin.

Valmistuin, koska suoritin kaiken, mitä vaadittiin. Lisäksi järjestin itselleni vaihtojakson, mikä vaatii paljon omaa opintojen suunnittelua ja erinäisten asioiden järjestämistä. Opiskelu ja vaihtojakson järjestäminen vaatisi paljon jo ilman pakko-oireitakin. Onneksi minä jaksan aina ja osaan järjestää kaiken, vai mitä? Onneksi minä hoidan asiani.

Ala-asteikäisenä se olin minä joka soitin itse hammaslääkäriin, kun piti varata aika. Minä hoidin omat läksyni, ja piilotin pakko-oireeni, koska näin ettei niitä enää perhe kestä. 15-vuotiaana minä kävelin terveydenhoitajan luokse, ja kerroin kuinka vaikea on ottaa karkkipussi kaupan hyllyltä, kun siinä on niin monta pussia eikä voi tietää monesko pussi on se hyvä pussi. Se olin minä, joka kertoi käsienpesusta, tuntien suihkuista. Se olin minä, joka jäi sinne psykiatriselle nuorten avo-osastolle. Se olin minä, joka selviytyi ensimmäisistä kotilomista. Ei minua ymmärretty, en voinut turvautua keneenkään muuhun kuin omaan tulevaisuuteeni. Vuosia minä sain pidettyä itseni hengissä ihan vain sillä, että jos päivässä on yhden sekunnin verran sellainen olo, että haluan nähdä tulevaisuuden niin kannattaa yrittää ja jatkaa. Minä hankin itselleni terapeutin, hain terapiatuet ja vammaistuet, järjestelin kaikkia hakemusprosesseja, sovin aikoja ja tein kaikki mitä määräaikoihin tarvittiin. Minä olen niin saatanan hyvin kaikki asiani järjestänyt. Minä järjestän aina kaiken. Se kyllä näkyy.

Se ei näy, miten paljon se on vaatinut ja vaatii. Olen aina luullut, että se loppuu. Se asioiden järjestäminen. Minä olen aina asiani järjestänyt, vaikka väkisin itseni pakottamalla. Kun saan asiat järjestykseen, vaikka väkisin niin sitten tulee valmista. Pakkohan joskus on tulla valmista. Sillä tavalla valmista, että sitten asiat ovat hyvin eikä tarvitse enää niin kovin pinnistellä vaan voi levähtää. Että voi luottaa eikä tarvitse aina vain sietää ja niin kovasti itseään kannatella.

Pään sisällä minun maailmani pyörii ihan eri tavalla. Minä en jaksa enää järjestää. Sitä valmista ei tule. Minä koitan olla keskittymättä pakko-oireisiin ja -ajatuksiin JOKA PÄIVÄ. Ihan sama olenko töissä, koulussa, ulkomailla, kotona vai missä. Ihan sama kenen kanssa olen. Joka päivä siedän sitä vuodesta toiseen. Onnitelkaa siitä eikä jostain koulun käymisestä ja valmistumisesta.

Rakastan joulua, mutta vuosittain joulupöydässä minun sisällä minä heitän jouluruokalautasen seinään ja raivoan pakko-oireiden piinaukselle, ja itken sitä miksei minun äiti tule pelastamaan minua ja auttamaan minut tästä hetkestä yli. Ulkokuoressa aikuinen nainen syö rauhallisena jouluateriaansa, mitään muuta ei tapahdu. Aikuisen naisen tekisi mieli vaikertaa ja purskahtaa itkuun, mutta leuka jähmettyy vain puremaan ruokaa, eikä äänihuulista pääse pihaustakaan. Sivuutan sen sisäisen elämän uudestaan ja uudestaan. Petyn ja siedän sen olon. Ehkä se on se minussa oleva lapsi, milloin mitäkin. Niinpä muut ei näe, eikä aikuinen nainen pysty jähmettymisen vuoksi puhumaan, vaikka haluaisi.

Mikä on totta? Minkä mukaan minun pitäisi elää?

Olen saanut isän luota vanhan punaisen lyhdyn. Muistan lyhdyn lapsuudestani, sitä käytettiin varsinkin joulun aikaan. Lyhty roikkui ulkona. Oli paljon lunta ja pakkasta. Liekki lepatti kauniisti talven pimeydessä. Ulkoa sisälle mennessä ymmärsin, että se liekki jää yhä lepattamaan kauniisti, vaikka sisältä en lyhtyä näekään. Luulen, että äiti sytytti sen liekin siihen kynttilään. Äitikin taisi tykätä kynttilöistä ja lyhdyistä.

perjantai, 6. lokakuu 2017

Kaunis syksy

Vesipisarat kasvien lehtien päällä näyttävät todella upeilta. Kuin kimaltelevat timantit. Olen kuljeskellut ulkona ja katsonut luontoa, miten kauniita ja viattomia maisemia se tarjoaakaan, jos vain pysähtyy katsomaan. Järven vesi lainehtii, ja linnut kelluen keinahtelevat noilla laineilla. Hassusti ne välillä sukeltelevat todella taitavasti, ja sitten jatkavat kuljeskeluaan. Se on hirvittävän kaunista miten monissa eri sävyissä puiden lehdet voivat näyttää väriloistonsa. Pysähdyn kävellessä ja jään katsomaan toukkaa, joka ylittää kävelytietä. Mahtavan näköinen pieni olento. Se on aika vaarallisessa paikassa, kun joku voi ajaa pyörällä sen päältä. Oksettava ajatus. Jään seisomaan sen viereen niin että se pääsee pois asfaltilta eikä kukaan aja sen päältä. Tuolle olennolle kauhean pitkä matka ylittää jalankulkuväylä, hirveän pitkä. Olisi epäreilua, jos joku ajaisi sen päältä nyt, kun se on jo yli puolet matkasta tehnyt. Onneksi voin auttaa sitä. Edes sitä.

Kissat on mahottoman ihania kavereita kotona ollessa. Ne jaksaa tulla syliin kiehnäämään. Nytkin toinen kissoistani pyörii sylissä, löysikin jo hyvän paikan ja asettui siihen, ihan selvästi tarkistamaan syntyykö kirjoitusvirheitä.

Olen käynyt lounasaikaan syömässä ruokalassa, mistä saa opiskelijana edullista evästä. Se on päivän kohokohta. Kuljen kävellen tai pyöräillen, joten saan samalla raitista ilmaa. Ruokalassa voin ottaa valmista ruokaa, sanoa pari sanaa kassalla sitä maksaessa, ja sitten istua pöytään syömään. Silloin kun on ruuhka-aika joutuu istumaan lähelle toisia ruokailijoita. Niinpä joudun kuuntelemaan heidän juttujaan. He puhuvat milloin mistäkin; työstä, matkustelusta, arjesta. Mieluiten istuisin vain itsekseni, en jaksaisi ajatella tai kuulla toisten asioista. Katselen välillä ihmisiä miettien "tuoltako näyttää ihminen, joka uskoo tulevaisuuteen?" Ruokalassa on paljon nuoria opiskelijoita, tottakai. Minä en kauaa enää ole opiskelija, sillä olen hakenut tutkintoa ja valmistun pian. Sain opinnäytetyöstä nelosen, hieno juttu, vai mitä?

Silloin kun olen kuljeskelemassa katsellen luontoa, en tunne oloani niin pahaksi. Luonto vain on. Linnut ja kasvit vain ovat olemassa, ja se riittää. Minä tavallaan unohdan itseni, kun saan ihailla luontoa.

torstai, 28. syyskuu 2017

Uusi paikkakunta

Muutto on toteutettu, ja asumme nyt meille uudessa, hienossa kodissa. Aki on aloittanut työt, ja minä olen aloittanut työnhaun. Viime viikolla kävin työhaastattelussakin. Se ei ollut kummoinen, sijaisrekryyn haastattelu. Mitään työpaikkoja ei ollut, ei myöskään osa-aikaista työtä, ja haastattelijan mielestä minun olisi kai pitänyt jo täysin tietää missä haluan työskennelle ja minkälaista työtä tehdä. Noh, eipä siinä sen erikoisempia. Tuli tunne, etten kyseiseen paikkaan töihin olisi halunnutkaan, kun haastattelija oli niin tympeä ja leipiintynyt. Sain tehtyä myös toiseen paikkaan hakemuksen, ja sieltä voi jossain vaiheessa löytyäkin joitain sijaisuuksia.

Minun tarvitsisi tehdä CV, jotta voin hakea muitakin töitä. Noihin kahteen paikkaan oli erillinen hakemuspohja netissä, joten niihin ei tarvinnut CV:tä. Olo on kuin olisin seinään juossut. En saa tehtyä sitä CV:tä. En millään. Miksi sitten en saa sitä tehtyä? Koska koen, etten ole hyvä mihinkään. Tiedän, että todennäköisesti työllistyisin, jos olisin se energinen minä. Lakaisisin oikean olon maton alle, ja näyttelisin tieni työelämään. Mutta sitä ihmistä ei enää ole, ja minä ihan tällaisena vain, en riitä. Kuka ottaa töihin ihmisen, joka ei usko itseensä? Itse en pidä yhtään ihmisistä, jotka vaihtavat mielipidettään muiden mukaan tai jotka eivät ole ylpeitä itsestään, ja seiso omien ajatustensa ja kokemustensa takana. En pidä ihmisistä, jotka eivät luota itseensä. Nyt kun katson itseäni peilistä, niin näen siellä juuri sellaisen ihmisen. Minä en luota itseeni, enkä siihen että jaksaisin töissä. En luota elämään, en siihen että asiat järjestyy, ja minullekin löytyy työ ja mieluinen elämäntyyli. Sen sijaan minä näen sen, kuinka vaikeaa minun on luovia eteenpäin ja löytää sitä jotain mitä minä ikinä etsinkään. Terapeuttini toivoi, että malttaisin antaa itselleni aikaa. Olenhan vapaa hakemaan mitä tahansa työtä ihan omien mieltymyksieni mukaan. Voin tehdä osa-aikaista työtä, sellaista mikä ei vain kuluta minua loppuun. "Olet vapaa."

Jos joku muu olisi tällaisessa tilanteessa kuin minä olen nyt, niin minä kannustaisin ja lohduttaisin häntä. Mutta tässä tilanteessa olen nyt minä, enkä osaa auttaa itseäni.

Eivät kaikki eletyt päivät ole näin inhottavia, miltä ne nyt tuntuu. Viime lauantaina oli tosi mukava päivä. Olin tyytyväinen itseeni, kun olin käynyt viikolla haastattelussa ja saanut asioita eteenpäin. Kävimme Akin kanssa ostamassa sisustus- ym. tavaroita ja kauppareissu meni oikein hyvin. Kokkasin hyvää lounasta, ja kävin vielä pitkän lenkin kauniissa maisemissa. Päivä oli aivan mahtava, ja minusta tuntui siltä, että kyllä asiat järjestyy. Sain ostettua kaikenlaista mukavaa uuteen kotiin, ja olin aivan mahdottoman ylpeä itsestäni kun en jäänyt saikkaamaan oireiden kanssa. Niin siinä usein käy, joku päivä on niin mukava, mutta sitten alkaa rytistä ja mätkähdän maahan onnestani.

Päivät alkavat itkulla ja usein päättyvät itkuun. Sätin ja moitin itseäni, koska olen pakko-oireineni paha ihminen. Järjellä en ajattele niin, mutta tuntuu etten kykene muuttamaan sitä, miltä minusta oikeasti tuntuu. Minä en usko hetkeäkään, että onnistun työnhaussa omana itsenäni. Minä en oikeastaan usko, että voin pärjätä missään omana itsenäni. Minä en jaksa näiden oireiden kanssa, enkä edes halua jaksaa. En usko, että minusta tulisi hyvä äiti. En oikeastaan enää haluakaan lasta, jolle koittaa selittää, miksi äiti käy niin usein pesemässä käsiä. 

Aki on elämänsä kunnossa. Akilla on tällä paikkakunnalla tuttuja, hän on käynyt pelaamassa sählyä, ja odottelee milloin tuparit voisi pitää ja kutsua kavereita kylään juhlimaan. Minulla ei ole täällä kavereita. Uskottelen itselleni ja kaikille muille, että kyllä niitä sitten rupeaa löytymään, kun on esim. töitä tai aloitan jonkun harrastuksen. Todellisuudessa tiedän, ettei niin käy. Minä en ystävysty helposti.

Minusta tuntuu, että olen pienessä, hämärässä huoneessa. Joka suunnassa on ovia, ne kaikki ovat kiinni. Minun pitäisi mennä koputtamaan niistä edes yhtä, jotta voisin mahdollisesti saada valoa. Mutta minä en uskalla. En ensinnäkään osaa oireiltani päättää mihin oveen koputan, kaikki ovet näyttävät pelottavilta ja varjot tekevät niistä vielä massiivisemman näköisiä. Jos oveen koputtaisi, niin se pitäisi tehdä todella lujaa, koska ovet ovat paksuja ja kamalan suuria. Minä taas olen pieni ja heiveröinen, enkä tiedä miten jaksan etsiä sitä valoa. Mitä jos uskaltaudun koputtamaan oveen, ja se ei aukenekaan? Mitä jos se aukeaa, mutta sisällä ei ole valoa? Jos minun päälle heitetäänkin kuraa, ja nauretaan? Sitten pitäisi vain jatkaa koputtamista selkä suorana. Ja sitä minä en jaksa. Niinpä minä istun lattialla, ja katson niitä suuria ovia. Mihinkään en pääse, jos en niitä koputa, mutta miksi minun pitäisi uskoa, että valoa on vielä siellä, saatavilla?

Minä haluaisin olla se, joka on ylpeä itsestään sairaudestaan huolimatta. Haluaisin olla se, joka puhuu suoraan ja ryhdikkäänä omista toiveistaan ja unelmistaan. Joka kokeilee, etsii ja ehkä välillä epäonnistuukin, mutta ei lannistu ja katkeroidu. Olen aina kuvitellut, että olen sellainen. Olenhan aina väkisin puskenut itseäni eteenpäin. Olen ennen jystänyt kaikkiin oviin, ja ottanut mitä tarvin, ihan sama miten ja millä hinnalla. Mutta siitä ei tule koskaan valmista. Minusta ei tule koskaan valmista siihen, että hyväksyisin itseni ja sairauteni. Minun veressä kulkee jotain, joka ei anna periksi, ei anna hyväksyä.

Kysyn itseltäni epäreiluja kysymyksiä:

"Miksi eläisit itsesi vuoksi, koska edes äitisikään ei elänyt sinun vuoksesi?"

"Luuletko, että pakko-oireet eivät rasita sinua, kun olet itse äiti? Luuletko ettei sinusta tunnu kauhealta, kun tajuat että olet synnyttänyt oman lapsesi ja silti pakko-oireet hallitsevat sinua?"

"Aki on hyvä ihminen, ja sinä olet vain paha. Miksi pilaat pakko-oireilla Akin elämän?"

"Luuletko, että kukaan rakastaisi sinua, jos tietäisivät mitä kaikkea joudut tekemään pakko-oireiden piikkiin? Kukaan tässä maailmassa ei kestä sitä sinun sisällä olevaa tuskaa."

"Kulutat päiväsi ja aikasi itsesi murehtimiseen. Siinä se elämä valuu ohi, sitäkö sinä haluatkin? Oletko muuten huomannut, kuinka paljon pakko-oireet vieläkin sinua satuttavat. Et pärjää niille vieläkään. Toivot, että niitä ei olisi, ja sehän vain lietsoo niitä, etkö tajua?"

On ihan sama, mitä kysymyksiin vastaa. Ne vain on, palaavat takaisin ja laittavat minut itkemään. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ihan kuin se jotain auttaisi. Minä en osaa auttaa itseäni. Minä en osaa antaa anteeksi elämälle ja itselleni, ja hyväksyä asioita. Eikä kukaan voi tehdä sitä minun puolestani.

Minä en uskalla luottaa siihen, että elämä kantaa. Ja nyt tuntuu tapahtuvan se, mitä kaikkein eniten pelkään; menetän uskon itseeni ja omaan tulevaisuuteen. En usko enää, että asiat järjestyy ja minun oloni helpottaa. En näe itseäni missään viiden vuoden päästä. En näe lapsia, en näe iloa enkä onnistumisia. En näe yhtään mitään. Vain hämärää.