torstai, 23. marraskuu 2017

Matkalla jonnekin

Kävin tänään kirpputorilla. Näin siellä samanlaisen kynttilänjalan, kuin mikä isällä on. Isä ei välitä kynttilöistä taikka lyhdyistä sun muista. Minä rakastan kynttilöitä, lyhtyjä ja muita lämmintä tunnelmaa luovia valoja.

Isän sairastumisen jälkeen meidän välit ovat lähentyneet. Tuntuu, että isä tietää kuinka kova paikka se minulle on. Isä tietää myös sen, miltä tuntuu muuttaa uudelle paikkakunnalle asumaan, koska hän on nuorena muuttanut Ruotsiin. Isä on terve nyt, mutta minä pelkään, että tilanne muuttuu. Sitähän ei pitäisi pelätä, mutta minkäs teet. Voi olla, että isän syöpä ei palaa enää. Sitä ei voi tietää. Pelko silti seuraa minua. Menettämisen pelko.

Minä olen aina rakastanut olla matkalla jonnekin. Muistan sen jo ihan lapsuudesta, esimerkiksi mökkireissut olivat ihania. Pakkasin laukunkin jo monta päivää etukäteen odottamaan. Isoveli siitä aina kiusoitteli, ettei niin aikaisin voi pakata. Leikin myös leikkejä, joissa pakkasin laukun, ja lähdin jollain kulkuvälineellä matkalle. Usein minulla oli sylissä nukke, joka oli minun lapsi. Minä olin sen nuken ihana äiti, joka huolehti siitä lapsesta. Nuken vaihtovaatteet oli pakattu mukaan laukkuun.

Vuosia pakkausleikkien jälkeen kuljin isän mukana autolla mielisairaalaan katsomaan äitiä. Matka oli pitkä, se kesti tunteja. Istuin apukuskin paikalla, ja katselin ulos. Tunnelma ei ollut mitenkään erityisen painostava, ennemminkin hiljainen ja odottava, mutta surumielinen. Reitti mielisairaalaan kulki ison kaupungin laitaa pitkin. Kun lähestyimme isoa kaupunkia, alkoi erilaisia valoja olla koko ajan enemmän. Tykkäsin niistä valoista. Liikennevalot ja autojen vilkut ja muut valot hohtivat erivärisinä valokeiloina ilmaan, lumiseen maisemaan ja ympäröiviin rakennuksiin. Oikeastaan kaupungin valot jatkuivat sinne sairaalaan asti.

Vuosi sitten vaihto-opintojaksolla istuin autossa matkalla johonkin reissuun. Istuin apukuskin paikalla ja katselin ikkunasta ulos. Oli jo aika hämärää. Taivaalla huomasin lentokoneen, joka nousi ilmaan läheiseltä lentokentältä. Ajattelin, että pian minäkin lennän kotiin. Minulla on koti tuolla jossain. Tämän saman taivaan alla.

Tällä hetkellä Aki on lentokoneessa, luultavasti meren yllä. Hän varmaan nukkuu, lento on pitkä. Aika on eri, ja päiväkin on eri. Aki on työreissussa, ja palaa takaisin joulukuun alussa. Päivät ovat aika pitkiä ilman häntä. Olin ajatellut kutsua jonkun tänne meille kylään, esimerkiksi viikonlopuksi. Yhtä ystävää pyysinkin, mutta hän ei päässyt. Sitten mietin, että ketä muuta voisin pyytää. Haluaisin pyytää sisaruksia ja isää, mutta tiedän etteivät he pääse tulemaan. Minusta on aika rankkaa olla parikin päivää jonkun kanssa, jonka kanssa ei esimerkiksi ole asunut tai ole muuten läheinen. En sitten keksinyt enää ketä pyytää niin en pyytänyt ketään. Ihmisiä tavatessa on keskusteltava, ja minä en oikein välitä siitä. En kuitenkaan ole yksin, minulla on kissat seurana.

Yhtenä päivänä tein kävelylenkin läheiseen kauppaan. Siinä kaupassa oli Postin palvelupiste, jossa minua odotti kirje. Lunastin kirjeen saapumisilmoitusta ja henkkareita vastaan. Kävellessäni kotiin avasin kirjekuoren, kurkkasin sen tekstiä: "...on suorittanut AMK-tutkinnon hoitotyön tutkinto-ohjelmassa..." Kyynel vierähti poskelleni. Ajattelin sitä, miten OCD:stä huolimatta se on nyt siinä, se paperinpalanen, joka todistaa että olen kykeneväinen. Painoin paperit takaisin kuoreen, ja kävellessäni kotiin kykeneväisyyden kyynel kuivui poskelleni. Anopille ja siskolle laitoin kuvan todistuksesta, sen jälkeen paperinpalaset vetelehtivät mainospostin seassa. Nyt ne paperinpalaset ovat tuolla kaapissa, sen saman kirjekuoren suojassa. En niitä sen erityisemmin ole esitellyt. Olenhan valmistunut aiemmin jo kaksi kertaa. En myöskään ole tätä valmistumista juhlinut. Minua ei huvita juhlia jotain, mikä näyttää aivan eriltä toisten silmin.

Valmistuin, koska suoritin kaiken, mitä vaadittiin. Lisäksi järjestin itselleni vaihtojakson, mikä vaatii paljon omaa opintojen suunnittelua ja erinäisten asioiden järjestämistä. Opiskelu ja vaihtojakson järjestäminen vaatisi paljon jo ilman pakko-oireitakin. Onneksi minä jaksan aina ja osaan järjestää kaiken, vai mitä? Onneksi minä hoidan asiani.

Ala-asteikäisenä se olin minä joka soitin itse hammaslääkäriin, kun piti varata aika. Minä hoidin omat läksyni, ja piilotin pakko-oireeni, koska näin ettei niitä enää perhe kestä. 15-vuotiaana minä kävelin terveydenhoitajan luokse, ja kerroin kuinka vaikea on ottaa karkkipussi kaupan hyllyltä, kun siinä on niin monta pussia eikä voi tietää monesko pussi on se hyvä pussi. Se olin minä, joka kertoi käsienpesusta, tuntien suihkuista. Se olin minä, joka jäi sinne psykiatriselle nuorten avo-osastolle. Se olin minä, joka selviytyi ensimmäisistä kotilomista. Ei minua ymmärretty, en voinut turvautua keneenkään muuhun kuin omaan tulevaisuuteeni. Vuosia minä sain pidettyä itseni hengissä ihan vain sillä, että jos päivässä on yhden sekunnin verran sellainen olo, että haluan nähdä tulevaisuuden niin kannattaa yrittää ja jatkaa. Minä hankin itselleni terapeutin, hain terapiatuet ja vammaistuet, järjestelin kaikkia hakemusprosesseja, sovin aikoja ja tein kaikki mitä määräaikoihin tarvittiin. Minä olen niin saatanan hyvin kaikki asiani järjestänyt. Minä järjestän aina kaiken. Se kyllä näkyy.

Se ei näy, miten paljon se on vaatinut ja vaatii. Olen aina luullut, että se loppuu. Se asioiden järjestäminen. Minä olen aina asiani järjestänyt, vaikka väkisin itseni pakottamalla. Kun saan asiat järjestykseen, vaikka väkisin niin sitten tulee valmista. Pakkohan joskus on tulla valmista. Sillä tavalla valmista, että sitten asiat ovat hyvin eikä tarvitse enää niin kovin pinnistellä vaan voi levähtää. Että voi luottaa eikä tarvitse aina vain sietää ja niin kovasti itseään kannatella.

Pään sisällä minun maailmani pyörii ihan eri tavalla. Minä en jaksa enää järjestää. Sitä valmista ei tule. Minä koitan olla keskittymättä pakko-oireisiin ja -ajatuksiin JOKA PÄIVÄ. Ihan sama olenko töissä, koulussa, ulkomailla, kotona vai missä. Ihan sama kenen kanssa olen. Joka päivä siedän sitä vuodesta toiseen. Onnitelkaa siitä eikä jostain koulun käymisestä ja valmistumisesta.

Rakastan joulua, mutta vuosittain joulupöydässä minun sisällä minä heitän jouluruokalautasen seinään ja raivoan pakko-oireiden piinaukselle, ja itken sitä miksei minun äiti tule pelastamaan minua ja auttamaan minut tästä hetkestä yli. Ulkokuoressa aikuinen nainen syö rauhallisena jouluateriaansa, mitään muuta ei tapahdu. Aikuisen naisen tekisi mieli vaikertaa ja purskahtaa itkuun, mutta leuka jähmettyy vain puremaan ruokaa, eikä äänihuulista pääse pihaustakaan. Sivuutan sen sisäisen elämän uudestaan ja uudestaan. Petyn ja siedän sen olon. Ehkä se on se minussa oleva lapsi, milloin mitäkin. Niinpä muut ei näe, eikä aikuinen nainen pysty jähmettymisen vuoksi puhumaan, vaikka haluaisi.

Mikä on totta? Minkä mukaan minun pitäisi elää?

Olen saanut isän luota vanhan punaisen lyhdyn. Muistan lyhdyn lapsuudestani, sitä käytettiin varsinkin joulun aikaan. Lyhty roikkui ulkona. Oli paljon lunta ja pakkasta. Liekki lepatti kauniisti talven pimeydessä. Ulkoa sisälle mennessä ymmärsin, että se liekki jää yhä lepattamaan kauniisti, vaikka sisältä en lyhtyä näekään. Luulen, että äiti sytytti sen liekin siihen kynttilään. Äitikin taisi tykätä kynttilöistä ja lyhdyistä.

perjantai, 6. lokakuu 2017

Kaunis syksy

Vesipisarat kasvien lehtien päällä näyttävät todella upeilta. Kuin kimaltelevat timantit. Olen kuljeskellut ulkona ja katsonut luontoa, miten kauniita ja viattomia maisemia se tarjoaakaan, jos vain pysähtyy katsomaan. Järven vesi lainehtii, ja linnut kelluen keinahtelevat noilla laineilla. Hassusti ne välillä sukeltelevat todella taitavasti, ja sitten jatkavat kuljeskeluaan. Se on hirvittävän kaunista miten monissa eri sävyissä puiden lehdet voivat näyttää väriloistonsa. Pysähdyn kävellessä ja jään katsomaan toukkaa, joka ylittää kävelytietä. Mahtavan näköinen pieni olento. Se on aika vaarallisessa paikassa, kun joku voi ajaa pyörällä sen päältä. Oksettava ajatus. Jään seisomaan sen viereen niin että se pääsee pois asfaltilta eikä kukaan aja sen päältä. Tuolle olennolle kauhean pitkä matka ylittää jalankulkuväylä, hirveän pitkä. Olisi epäreilua, jos joku ajaisi sen päältä nyt, kun se on jo yli puolet matkasta tehnyt. Onneksi voin auttaa sitä. Edes sitä.

Kissat on mahottoman ihania kavereita kotona ollessa. Ne jaksaa tulla syliin kiehnäämään. Nytkin toinen kissoistani pyörii sylissä, löysikin jo hyvän paikan ja asettui siihen, ihan selvästi tarkistamaan syntyykö kirjoitusvirheitä.

Olen käynyt lounasaikaan syömässä ruokalassa, mistä saa opiskelijana edullista evästä. Se on päivän kohokohta. Kuljen kävellen tai pyöräillen, joten saan samalla raitista ilmaa. Ruokalassa voin ottaa valmista ruokaa, sanoa pari sanaa kassalla sitä maksaessa, ja sitten istua pöytään syömään. Silloin kun on ruuhka-aika joutuu istumaan lähelle toisia ruokailijoita. Niinpä joudun kuuntelemaan heidän juttujaan. He puhuvat milloin mistäkin; työstä, matkustelusta, arjesta. Mieluiten istuisin vain itsekseni, en jaksaisi ajatella tai kuulla toisten asioista. Katselen välillä ihmisiä miettien "tuoltako näyttää ihminen, joka uskoo tulevaisuuteen?" Ruokalassa on paljon nuoria opiskelijoita, tottakai. Minä en kauaa enää ole opiskelija, sillä olen hakenut tutkintoa ja valmistun pian. Sain opinnäytetyöstä nelosen, hieno juttu, vai mitä?

Silloin kun olen kuljeskelemassa katsellen luontoa, en tunne oloani niin pahaksi. Luonto vain on. Linnut ja kasvit vain ovat olemassa, ja se riittää. Minä tavallaan unohdan itseni, kun saan ihailla luontoa.

torstai, 28. syyskuu 2017

Uusi paikkakunta

Muutto on toteutettu, ja asumme nyt meille uudessa, hienossa kodissa. Aki on aloittanut työt, ja minä olen aloittanut työnhaun. Viime viikolla kävin työhaastattelussakin. Se ei ollut kummoinen, sijaisrekryyn haastattelu. Mitään työpaikkoja ei ollut, ei myöskään osa-aikaista työtä, ja haastattelijan mielestä minun olisi kai pitänyt jo täysin tietää missä haluan työskennelle ja minkälaista työtä tehdä. Noh, eipä siinä sen erikoisempia. Tuli tunne, etten kyseiseen paikkaan töihin olisi halunnutkaan, kun haastattelija oli niin tympeä ja leipiintynyt. Sain tehtyä myös toiseen paikkaan hakemuksen, ja sieltä voi jossain vaiheessa löytyäkin joitain sijaisuuksia.

Minun tarvitsisi tehdä CV, jotta voin hakea muitakin töitä. Noihin kahteen paikkaan oli erillinen hakemuspohja netissä, joten niihin ei tarvinnut CV:tä. Olo on kuin olisin seinään juossut. En saa tehtyä sitä CV:tä. En millään. Miksi sitten en saa sitä tehtyä? Koska koen, etten ole hyvä mihinkään. Tiedän, että todennäköisesti työllistyisin, jos olisin se energinen minä. Lakaisisin oikean olon maton alle, ja näyttelisin tieni työelämään. Mutta sitä ihmistä ei enää ole, ja minä ihan tällaisena vain, en riitä. Kuka ottaa töihin ihmisen, joka ei usko itseensä? Itse en pidä yhtään ihmisistä, jotka vaihtavat mielipidettään muiden mukaan tai jotka eivät ole ylpeitä itsestään, ja seiso omien ajatustensa ja kokemustensa takana. En pidä ihmisistä, jotka eivät luota itseensä. Nyt kun katson itseäni peilistä, niin näen siellä juuri sellaisen ihmisen. Minä en luota itseeni, enkä siihen että jaksaisin töissä. En luota elämään, en siihen että asiat järjestyy, ja minullekin löytyy työ ja mieluinen elämäntyyli. Sen sijaan minä näen sen, kuinka vaikeaa minun on luovia eteenpäin ja löytää sitä jotain mitä minä ikinä etsinkään. Terapeuttini toivoi, että malttaisin antaa itselleni aikaa. Olenhan vapaa hakemaan mitä tahansa työtä ihan omien mieltymyksieni mukaan. Voin tehdä osa-aikaista työtä, sellaista mikä ei vain kuluta minua loppuun. "Olet vapaa."

Jos joku muu olisi tällaisessa tilanteessa kuin minä olen nyt, niin minä kannustaisin ja lohduttaisin häntä. Mutta tässä tilanteessa olen nyt minä, enkä osaa auttaa itseäni.

Eivät kaikki eletyt päivät ole näin inhottavia, miltä ne nyt tuntuu. Viime lauantaina oli tosi mukava päivä. Olin tyytyväinen itseeni, kun olin käynyt viikolla haastattelussa ja saanut asioita eteenpäin. Kävimme Akin kanssa ostamassa sisustus- ym. tavaroita ja kauppareissu meni oikein hyvin. Kokkasin hyvää lounasta, ja kävin vielä pitkän lenkin kauniissa maisemissa. Päivä oli aivan mahtava, ja minusta tuntui siltä, että kyllä asiat järjestyy. Sain ostettua kaikenlaista mukavaa uuteen kotiin, ja olin aivan mahdottoman ylpeä itsestäni kun en jäänyt saikkaamaan oireiden kanssa. Niin siinä usein käy, joku päivä on niin mukava, mutta sitten alkaa rytistä ja mätkähdän maahan onnestani.

Päivät alkavat itkulla ja usein päättyvät itkuun. Sätin ja moitin itseäni, koska olen pakko-oireineni paha ihminen. Järjellä en ajattele niin, mutta tuntuu etten kykene muuttamaan sitä, miltä minusta oikeasti tuntuu. Minä en usko hetkeäkään, että onnistun työnhaussa omana itsenäni. Minä en oikeastaan usko, että voin pärjätä missään omana itsenäni. Minä en jaksa näiden oireiden kanssa, enkä edes halua jaksaa. En usko, että minusta tulisi hyvä äiti. En oikeastaan enää haluakaan lasta, jolle koittaa selittää, miksi äiti käy niin usein pesemässä käsiä. 

Aki on elämänsä kunnossa. Akilla on tällä paikkakunnalla tuttuja, hän on käynyt pelaamassa sählyä, ja odottelee milloin tuparit voisi pitää ja kutsua kavereita kylään juhlimaan. Minulla ei ole täällä kavereita. Uskottelen itselleni ja kaikille muille, että kyllä niitä sitten rupeaa löytymään, kun on esim. töitä tai aloitan jonkun harrastuksen. Todellisuudessa tiedän, ettei niin käy. Minä en ystävysty helposti.

Minusta tuntuu, että olen pienessä, hämärässä huoneessa. Joka suunnassa on ovia, ne kaikki ovat kiinni. Minun pitäisi mennä koputtamaan niistä edes yhtä, jotta voisin mahdollisesti saada valoa. Mutta minä en uskalla. En ensinnäkään osaa oireiltani päättää mihin oveen koputan, kaikki ovet näyttävät pelottavilta ja varjot tekevät niistä vielä massiivisemman näköisiä. Jos oveen koputtaisi, niin se pitäisi tehdä todella lujaa, koska ovet ovat paksuja ja kamalan suuria. Minä taas olen pieni ja heiveröinen, enkä tiedä miten jaksan etsiä sitä valoa. Mitä jos uskaltaudun koputtamaan oveen, ja se ei aukenekaan? Mitä jos se aukeaa, mutta sisällä ei ole valoa? Jos minun päälle heitetäänkin kuraa, ja nauretaan? Sitten pitäisi vain jatkaa koputtamista selkä suorana. Ja sitä minä en jaksa. Niinpä minä istun lattialla, ja katson niitä suuria ovia. Mihinkään en pääse, jos en niitä koputa, mutta miksi minun pitäisi uskoa, että valoa on vielä siellä, saatavilla?

Minä haluaisin olla se, joka on ylpeä itsestään sairaudestaan huolimatta. Haluaisin olla se, joka puhuu suoraan ja ryhdikkäänä omista toiveistaan ja unelmistaan. Joka kokeilee, etsii ja ehkä välillä epäonnistuukin, mutta ei lannistu ja katkeroidu. Olen aina kuvitellut, että olen sellainen. Olenhan aina väkisin puskenut itseäni eteenpäin. Olen ennen jystänyt kaikkiin oviin, ja ottanut mitä tarvin, ihan sama miten ja millä hinnalla. Mutta siitä ei tule koskaan valmista. Minusta ei tule koskaan valmista siihen, että hyväksyisin itseni ja sairauteni. Minun veressä kulkee jotain, joka ei anna periksi, ei anna hyväksyä.

Kysyn itseltäni epäreiluja kysymyksiä:

"Miksi eläisit itsesi vuoksi, koska edes äitisikään ei elänyt sinun vuoksesi?"

"Luuletko, että pakko-oireet eivät rasita sinua, kun olet itse äiti? Luuletko ettei sinusta tunnu kauhealta, kun tajuat että olet synnyttänyt oman lapsesi ja silti pakko-oireet hallitsevat sinua?"

"Aki on hyvä ihminen, ja sinä olet vain paha. Miksi pilaat pakko-oireilla Akin elämän?"

"Luuletko, että kukaan rakastaisi sinua, jos tietäisivät mitä kaikkea joudut tekemään pakko-oireiden piikkiin? Kukaan tässä maailmassa ei kestä sitä sinun sisällä olevaa tuskaa."

"Kulutat päiväsi ja aikasi itsesi murehtimiseen. Siinä se elämä valuu ohi, sitäkö sinä haluatkin? Oletko muuten huomannut, kuinka paljon pakko-oireet vieläkin sinua satuttavat. Et pärjää niille vieläkään. Toivot, että niitä ei olisi, ja sehän vain lietsoo niitä, etkö tajua?"

On ihan sama, mitä kysymyksiin vastaa. Ne vain on, palaavat takaisin ja laittavat minut itkemään. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ihan kuin se jotain auttaisi. Minä en osaa auttaa itseäni. Minä en osaa antaa anteeksi elämälle ja itselleni, ja hyväksyä asioita. Eikä kukaan voi tehdä sitä minun puolestani.

Minä en uskalla luottaa siihen, että elämä kantaa. Ja nyt tuntuu tapahtuvan se, mitä kaikkein eniten pelkään; menetän uskon itseeni ja omaan tulevaisuuteen. En usko enää, että asiat järjestyy ja minun oloni helpottaa. En näe itseäni missään viiden vuoden päästä. En näe lapsia, en näe iloa enkä onnistumisia. En näe yhtään mitään. Vain hämärää.

perjantai, 8. syyskuu 2017

Pelot

Kesä on lopuillaan ja syksy saapuu sateineen. Ilmassa on viileää, puhdasta ilmaa. Syksy tarkoittaa sitä, että pian tulee talvi. Toivottavasti luminen ja kylmä talvi! Minä rakastan talvea. Viime vuonna talvi jäi niin lyhyeksi ja rikkonaiseksi vaihtojakson vuoksi. Nyt saan nähdä ensilumen ja tuntea alkavien pakkasten purevan. Kylmyys puistattaa, ja se on ihanaa. Rakastan kauniita lumimaisemia. Toivottavasti voisin käydä isän luona kotipaikalla talvella, koska siellä vasta nättiä onkin. Ja hiljaista.

Huomenna meillä on edessä muutto. Akin kesätyöt päättyvät. Muutamme toiselle paikkakunnalle, josta Aki sai vakituisen työpaikan. Eikös olekin hienoa, ja upeaa! Olemme innoissamme vaihtuvasta kotipaikkakunnasta, koska emme oikeastaan ole kovin viihtyneet täällä. Lisäksi tulemme olemaan lähempänä perheitämme, ja kyläilymatkat muuttuvat siedettäviksi. Tätä tosissaan odotimme ja toivoimme. Meitä odottaa ihana ja upea vuokra-asunto!

Tämä kesä ei mennyt alkuunkaan niin kuin olin mielessäni kuvitellut. Olen joutunut taistelemaan ihan urakalla. Kesäkuussa olin aivan liian väsynyt mihinkään, juhannuksen jälkeen vasta aloin virkoamaan. En halua siihen väsymykseen ja epätoivoon enää koskaan. Se oli aivan kauheaa. Suorastaan tunsin, kun kehon kaikki voimat loppuivat, ja juoksivat minua karkuun. Minua pelottaa se, että voin joutua tulevaisuudessa samaan tilanteeseen. Väsymyksen pohjalle päätyminen on raskasta siksikin, kun tietää että joutuu itse nostamaan itsensä sieltä pois.

Kulunut kesä ei ollut häävi. Minulla oli aikaa ajatella, liikaa aikaa ajatella. Minun on aika vaikea iloita asioista, koska minua pelottaa. Pelottaa menetykset, joita joutuu elämässä kohtaamaan. Pelottaa alkaa tekemään töitä. Pelottaa, että väsyn tai kohtaan muuten vain inhottavia tilanteita. Pelkään kamalasti monenlaisia asioita. Tuntuu, että en tiedä mitä voisin hallita. Elämänkulkua ei voi hallita. Omaa mieltä ei voi hallita, pakko-oireet voivat tehdä päivästä inhottavan milloin vain. Elämässä voi tapahtua mitä vain, milloin vain. Sitä ei kai vain pitäisi ajatella. Tuntuu, että ympärillä olevat asiat ovat vain hiekkaa, jotka valuvat mukanani tietyn aikaa ja sitten ne otetaan pois. Ne vain katoavat. Minä en tykkää siitä. Inhottavaa elää, kun tietää että kaikki voi luhistua milloin tahansa.

Kadehdin Akia. Aki on niin luottavainen, ja uskoo kaiken kääntyvän parhain päin. Minulla on välillä todella vaikeita oloja kun seuraan vierestä ns. luottavaisen ihmisen elämää. Sellaista, jossa ei ole ollut traumoja lapsuudessa, ja jossa äiti soittelee viikoittain. Minulle näyttää siltä, että Aki elää pilvipumpulissa, vaikka eihän se niin ole. Olen vain katkera ja pirun kateellinen. Pakko-oireisena sain onnistumisen hetkiä asioista, jotka sain lopulta tehtyä. Esimerkiksi minulla saattoi kestää useita päiviä, että oli tarpeeksi voimaa siivota koko asunto. Mutta sitten, kun olin saanut siivottua niin oli mahtava fiilis. Nyt Aki on se, joka enemmän siivoaa, ja Aki voi tehdä sen joka viikko samana päivänä jos niin haluaa. Aki tekee silloin, kun tahtoo. Ärsyttää katella sitä. Miksen minäki voi tehdä kaikkea silloin, kun haluan? Miksi Aki ei jää saikkaamaan pakko-oireiden kanssa, mutta minä jään? Aki ei varmaankaan ollenkaan kykene ajattelemaan, miltä minusta tuntuu. Akin myötä minussa on myös noussut esiin heikko puoli. Saatan itkeä Akille jotain mitätöntä asiaa, tai muuten vain pakoilla jotain vastuuta, jota en haluaisi tehdä. Nyt voin pakoilla, kun tiedän että Aki hoitaa sen, jos en itse hoida. Ja Akihan hoitaa asiat. Näppärämmin kuin minä, ja saikkaamatta.

Kaikkiin parisuhteisiin ym. läheisiin suhteisiin kuuluu myös epämiellyttäviä tunteita. Tämä parisuhde on minulle eräänlainen saavutus. Koska ei ole aina helppoa olla toisen kanssa, mutta silti haluaa olla yhdessä. Minä haluan sellaisen pitkäaikaisen suhteen, jossa huolehditaan toisista. Aki voi olla jämpti asioissa ja saada paljon aikaan täsmällisesti ja säännöllisesti, mutta minä olen se joka saa Akin hymyilemään ja nauramaan ja tekemään kaikenlaisia asioita. Minä ja kissat ollaan värejä Akin elämässä. Aki on tasainen tallaaja, ja minä vähän erilainen taivaanrannan maalari.

Voi kunpa löytäisin lisää anteeksiantoa itseäni kohtaan. Pakko-oireet kehittyvät välillä niin naurettavista asioista, ettei jaksaisi tuhlata sekuntiakaan niiden ajattelemiseen. Pakko-oireiden tarkoituksena on pitää minut jatkuvassa negatiivisuuden kierteessä, ehkä siksi etten saisi nauttia elämästä. Lapsi minussa kokee, että pitäisi olla karua ja ankeaa, koska äitiä ei ole, ja meidän perhe on kokenut niin paljon kaikkea pahaa. Vaikka oikeasti haluaisi vain leikkiä niin kuin ennenkin.

Jotkut päivät ovat helpompia. Välillä löydän sitä anteeksiantoa enemmän. Tämä kesä on ollut ensimmäinen kesä, kun minulla ei ole ocd-lääkitystä käytössä. Vähensin Cipralex-lääkettä pitkän ajan kuluessa, ja tämä kesä on mennyt ilman. Alkukesästä oli vielä joitain vieroitusoireita, mutta ei mitenkään pahoja. Suosittelen pitkäaikaisen lääkityksen lopettamista erittäin hitaasti ja pieniä annoslaskuja tekemällä. Minä tein sen pienin pienin askelin, ja kaikenkaikkiaan siinä meni varmaan kaksi-kolme vuotta. Minulla oli annos aikoinaan 20 mg, josta vähennys 15 mg:n. Sitten annostus väheni asteittain: 10 mg, 7,5 mg, 5 mg ja 2,5 mg. Loppuaikana unohdinkin sitten ottaa koko lääkkeen, ja siitäpä se sitten jäi pois ihan luonnostaan. En tiedä millälailla tuon lääkkeen lopetus vaikutti esim. juuri tuohon alkukesän väsymykseen. Mutta aina on jotain, tai tulee joitain elämäntapahtumia, jolloin miettii, että kannattaako nyt koittaa lääkettä lopettaa. Minä halusin lopettaa lääkkeen nyt, koska tulevina vuosina toivon perheenlisäystä enkä tahdo syödä noita lääkkeitä raskausaikana.

Istun vielä tässä vanhassa asunnossa, josta muutamme huomenna. Haluan jo todella paljon pois täältä. Salaa toivon, että pakko-oireet jäisivät tähän asuntoon enkä joutuisi niitä enää ottamaan mukaan. Samaa olen toivonut ennenkin. Eiväthän ne lopu kuin seinään, kyllä minä sen tiedän. Ehkä ne kuitenkin vähenee, antaa yhä enemmän liikkumavaraa. Ehkä minun mielessä vahvistuu se mielikuva, jossa äiti silittää minun olkapäätä ja selkää ja sanoo: "jatka vaan sitä, mitä olit tekemässä, antaa niiden oireiden mölistä. Sinä olet upea tyttö, ja selviät todella hienosti. Paremmin kuin äitisi".

lauantai, 8. heinäkuu 2017

Kohti pintaa

Pikku hiljaa olen huomannut tekeväni asioita. Juhannuksen jälkeen olen yrittänyt pitää lippua korkealla. Olen imuroinut meidän uudella imurilla. Aki kutsuu sitä Punaiseksi paholaiseksi. Se on tehokas imuri, ja se oli kallis. Aki sanoo, ettei pysty nyt pariin kuukauteen katsomaan mainoksista imuritarjouksia, että hän ei vahingossakaan löydä halvemmalla tuota samaa imuria. Aki tykkää, että on siistiä.

Olen myös käynyt lenkillä, ja kuntoillut muutenkin. Huomasin, että minulle on tullut vuodessa vähän lisää painoa niin ei olisi pahitteeksi kuntoilla enemmän. Sehän parantaa myös mielialaa. Niinhän se tekee, kyllä. Täällä on ihan hienoja lenkkeilymaisemia, asutaanhan lähellä merta. On metsääkin, ja hiekkateitä.

Olen tehnyt lounasta ja päivällistä, ja leiponut. Koittanut kaikenlaista. Ostanut jopa vaatteita Citymarketin alennuksesta. Kaikenlaista. Eilen kävin kauneushoitolassa, johon sain Akilta lahjakortin. Minulle tehtiin jalkahoito, se oli mukavaa. Minulla on nätit jalat. Kynsiin tuli hempeän hopean vaaleanpunaista kynsilakkaa.

Loppupäivä eilisestä ei mennytkään niin suotuisasti kuin olin ajatellut. Tuli pakko-oireita, epätoivo ja kamala ikävä äitiä. Veikkaan, että äidinkaipuu ei hellitä koskaan. Olisin halunnut, että minun äitini olisi opettanut minut ompelemaan. Siinä äiti oli hyvä. Äiti teki vaatteita minulle, kun olin lapsi. Äiti ompeli paljon verhoja. Olisinpa saanut oppia äidiltä ompelemisen. Äidillä olisi ollut varmaan paljon vinkkejä. Äiti oli myös todella hyvä laittamaan ruokaa ja erityisesti leipomaan. Noissa asioissa olisin varmasti saanut myös oppia ja vinkkejä äidiltä. Sääli etten saa maistaa äidin tekemiä ihania rieskoja enää koskaan. Akikin olisi tykännyt niistä. Aki sen sijaan on oppinut kaikenlaista omalta äidiltään. Siivousta ja semmosta. Aki osaa käyttää ompelukonettakin hyvin. Aki saa siivousvinkkejä äidiltään. Ja joskus kokatessaan sanoo, että on kuullut että tämä asia esim. jonkin ruoan keittäminen pitäisi tehdä niin ja näin. Kaikenlaistahan sitä oppii vain olemalla läsnä, kun äitiään auttelee ja siinä samalla vahingossa oppii.

Meidän piti mennä Akin kanssa tänään kaupungille. Mutta itkin jo herätessäni. Paha olla, ikävä äitiä ja kokonaisena oloa. Minusta uupuu aina jotain, eikä äiti tule koskaan takaisin. Pakko-oireet ovat tehneet minusta itseni kakkosversion. Tyytyminen on siinä avainasemassa. Ykkösversio minusta olisi halunnut toisenlaista elämää. Sitä minä en saa. Pitää tyytyä kakkosversioon. Pitää tyytyä äidittömyyteen. Tyytyminen on minun elämässä pääosassa. Pitää tyytyä siihen, että tänään kaupungille menosta ei tullut mitään. Siis minun kohdallani. Akihan on sinne jo mennyt. Aki tekee miten suunnittelee ja toteuttaa sen. Ei tarvitse taistella. Minä olen halunnut jo pitkään kampaajalle, mutta en ole ollut siihen vielä tarpeeksi "hyvä". Meidän piti mennä Akin kanssa tänään yhdessä parturi-kampaamoon, mutta kun minusta ei nyt siihen ole niin Aki menee yksin. Ja saa hiustenleikkuun. Minä en saa, koska itken ja minulla on paha mieli.

Yritän kääntää asioita positiivisiksi, esimerkiksi ajattelemalla niin, että kun pystyn tekemään jotain niin se tuntuu minusta kaksin verroin paremmalta kuin Akista, joka pystyy tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Se ei vain taida aivan olla totta. Väritän totuutta, jotta siitä tulisi siedettävää. Muutenhan tämä elämä olisi pelkkää kärsimystä, vai mitä? On hyvä olla onnellinen toisen puolesta, niin kuin Akin puolesta. Hienoa, että Akilla on äiti, ja Aki ei inhoa elämäänsä ja hienoa, että Aki pystyy tehdä mitä haluaa milloin haluaa. Ja hienoa, että minulla on sellainen mies kuin Aki. Minäkin pystyn tekemään kaikenlaista, olenhan leiponutkin. Aki ei leivo. Pystyn tekemään kaikenlaista, vähemmässä määrin vaan. Täytynee tyytyä siihen. 

Mikään mitä saavutan, ei kannata minua. Ulkomailla tehty vaihtojakso, pian valmistuvat opinnot... Mikään ei riitä tekemään minusta hyvää ihmistä itselleni.  En löydä anteeksiantoa itselleni, en löydä rakkautta ehdoitta. Aki sanoo, että parempi aika on edessäpäin ja kyllä aina selvitään tästä. Voi luoja miten kovasti elämään voi pettyä, ja siihen ettei itku paranna oloa.