perjantai, 8. syyskuu 2017

Pelot

Kesä on lopuillaan ja syksy saapuu sateineen. Ilmassa on viileää, puhdasta ilmaa. Syksy tarkoittaa sitä, että pian tulee talvi. Toivottavasti luminen ja kylmä talvi! Minä rakastan talvea. Viime vuonna talvi jäi niin lyhyeksi ja rikkonaiseksi vaihtojakson vuoksi. Nyt saan nähdä ensilumen ja tuntea alkavien pakkasten purevan. Kylmyys puistattaa, ja se on ihanaa. Rakastan kauniita lumimaisemia. Toivottavasti voisin käydä isän luona kotipaikalla talvella, koska siellä vasta nättiä onkin. Ja hiljaista.

Huomenna meillä on edessä muutto. Akin kesätyöt päättyvät. Muutamme toiselle paikkakunnalle, josta Aki sai vakituisen työpaikan. Eikös olekin hienoa, ja upeaa! Olemme innoissamme vaihtuvasta kotipaikkakunnasta, koska emme oikeastaan ole kovin viihtyneet täällä. Lisäksi tulemme olemaan lähempänä perheitämme, ja kyläilymatkat muuttuvat siedettäviksi. Tätä tosissaan odotimme ja toivoimme. Meitä odottaa ihana ja upea vuokra-asunto!

Tämä kesä ei mennyt alkuunkaan niin kuin olin mielessäni kuvitellut. Olen joutunut taistelemaan ihan urakalla. Kesäkuussa olin aivan liian väsynyt mihinkään, juhannuksen jälkeen vasta aloin virkoamaan. En halua siihen väsymykseen ja epätoivoon enää koskaan. Se oli aivan kauheaa. Suorastaan tunsin, kun kehon kaikki voimat loppuivat, ja juoksivat minua karkuun. Minua pelottaa se, että voin joutua tulevaisuudessa samaan tilanteeseen. Väsymyksen pohjalle päätyminen on raskasta siksikin, kun tietää että joutuu itse nostamaan itsensä sieltä pois.

Kulunut kesä ei ollut häävi. Minulla oli aikaa ajatella, liikaa aikaa ajatella. Minun on aika vaikea iloita asioista, koska minua pelottaa. Pelottaa menetykset, joita joutuu elämässä kohtaamaan. Pelottaa alkaa tekemään töitä. Pelottaa, että väsyn tai kohtaan muuten vain inhottavia tilanteita. Pelkään kamalasti monenlaisia asioita. Tuntuu, että en tiedä mitä voisin hallita. Elämänkulkua ei voi hallita. Omaa mieltä ei voi hallita, pakko-oireet voivat tehdä päivästä inhottavan milloin vain. Elämässä voi tapahtua mitä vain, milloin vain. Sitä ei kai vain pitäisi ajatella. Tuntuu, että ympärillä olevat asiat ovat vain hiekkaa, jotka valuvat mukanani tietyn aikaa ja sitten ne otetaan pois. Ne vain katoavat. Minä en tykkää siitä. Inhottavaa elää, kun tietää että kaikki voi luhistua milloin tahansa.

Kadehdin Akia. Aki on niin luottavainen, ja uskoo kaiken kääntyvän parhain päin. Minulla on välillä todella vaikeita oloja kun seuraan vierestä ns. luottavaisen ihmisen elämää. Sellaista, jossa ei ole ollut traumoja lapsuudessa, ja jossa äiti soittelee viikoittain. Minulle näyttää siltä, että Aki elää pilvipumpulissa, vaikka eihän se niin ole. Olen vain katkera ja pirun kateellinen. Pakko-oireisena sain onnistumisen hetkiä asioista, jotka sain lopulta tehtyä. Esimerkiksi minulla saattoi kestää useita päiviä, että oli tarpeeksi voimaa siivota koko asunto. Mutta sitten, kun olin saanut siivottua niin oli mahtava fiilis. Nyt Aki on se, joka enemmän siivoaa, ja Aki voi tehdä sen joka viikko samana päivänä jos niin haluaa. Aki tekee silloin, kun tahtoo. Ärsyttää katella sitä. Miksen minäki voi tehdä kaikkea silloin, kun haluan? Miksi Aki ei jää saikkaamaan pakko-oireiden kanssa, mutta minä jään? Aki ei varmaankaan ollenkaan kykene ajattelemaan, miltä minusta tuntuu. Akin myötä minussa on myös noussut esiin heikko puoli. Saatan itkeä Akille jotain mitätöntä asiaa, tai muuten vain pakoilla jotain vastuuta, jota en haluaisi tehdä. Nyt voin pakoilla, kun tiedän että Aki hoitaa sen, jos en itse hoida. Ja Akihan hoitaa asiat. Näppärämmin kuin minä, ja saikkaamatta.

Kaikkiin parisuhteisiin ym. läheisiin suhteisiin kuuluu myös epämiellyttäviä tunteita. Tämä parisuhde on minulle eräänlainen saavutus. Koska ei ole aina helppoa olla toisen kanssa, mutta silti haluaa olla yhdessä. Minä haluan sellaisen pitkäaikaisen suhteen, jossa huolehditaan toisista. Aki voi olla jämpti asioissa ja saada paljon aikaan täsmällisesti ja säännöllisesti, mutta minä olen se joka saa Akin hymyilemään ja nauramaan ja tekemään kaikenlaisia asioita. Minä ja kissat ollaan värejä Akin elämässä. Aki on tasainen tallaaja, ja minä vähän erilainen taivaanrannan maalari.

Voi kunpa löytäisin lisää anteeksiantoa itseäni kohtaan. Pakko-oireet kehittyvät välillä niin naurettavista asioista, ettei jaksaisi tuhlata sekuntiakaan niiden ajattelemiseen. Pakko-oireiden tarkoituksena on pitää minut jatkuvassa negatiivisuuden kierteessä, ehkä siksi etten saisi nauttia elämästä. Lapsi minussa kokee, että pitäisi olla karua ja ankeaa, koska äitiä ei ole, ja meidän perhe on kokenut niin paljon kaikkea pahaa. Vaikka oikeasti haluaisi vain leikkiä niin kuin ennenkin.

Jotkut päivät ovat helpompia. Välillä löydän sitä anteeksiantoa enemmän. Tämä kesä on ollut ensimmäinen kesä, kun minulla ei ole ocd-lääkitystä käytössä. Vähensin Cipralex-lääkettä pitkän ajan kuluessa, ja tämä kesä on mennyt ilman. Alkukesästä oli vielä joitain vieroitusoireita, mutta ei mitenkään pahoja. Suosittelen pitkäaikaisen lääkityksen lopettamista erittäin hitaasti ja pieniä annoslaskuja tekemällä. Minä tein sen pienin pienin askelin, ja kaikenkaikkiaan siinä meni varmaan kaksi-kolme vuotta. Minulla oli annos aikoinaan 20 mg, josta vähennys 15 mg:n. Sitten annostus väheni asteittain: 10 mg, 7,5 mg, 5 mg ja 2,5 mg. Loppuaikana unohdinkin sitten ottaa koko lääkkeen, ja siitäpä se sitten jäi pois ihan luonnostaan. En tiedä millälailla tuon lääkkeen lopetus vaikutti esim. juuri tuohon alkukesän väsymykseen. Mutta aina on jotain, tai tulee joitain elämäntapahtumia, jolloin miettii, että kannattaako nyt koittaa lääkettä lopettaa. Minä halusin lopettaa lääkkeen nyt, koska tulevina vuosina toivon perheenlisäystä enkä tahdo syödä noita lääkkeitä raskausaikana.

Istun vielä tässä vanhassa asunnossa, josta muutamme huomenna. Haluan jo todella paljon pois täältä. Salaa toivon, että pakko-oireet jäisivät tähän asuntoon enkä joutuisi niitä enää ottamaan mukaan. Samaa olen toivonut ennenkin. Eiväthän ne lopu kuin seinään, kyllä minä sen tiedän. Ehkä ne kuitenkin vähenee, antaa yhä enemmän liikkumavaraa. Ehkä minun mielessä vahvistuu se mielikuva, jossa äiti silittää minun olkapäätä ja selkää ja sanoo: "jatka vaan sitä, mitä olit tekemässä, antaa niiden oireiden mölistä. Sinä olet upea tyttö, ja selviät todella hienosti. Paremmin kuin äitisi".

lauantai, 8. heinäkuu 2017

Kohti pintaa

Pikku hiljaa olen huomannut tekeväni asioita. Juhannuksen jälkeen olen yrittänyt pitää lippua korkealla. Olen imuroinut meidän uudella imurilla. Aki kutsuu sitä Punaiseksi paholaiseksi. Se on tehokas imuri, ja se oli kallis. Aki sanoo, ettei pysty nyt pariin kuukauteen katsomaan mainoksista imuritarjouksia, että hän ei vahingossakaan löydä halvemmalla tuota samaa imuria. Aki tykkää, että on siistiä.

Olen myös käynyt lenkillä, ja kuntoillut muutenkin. Huomasin, että minulle on tullut vuodessa vähän lisää painoa niin ei olisi pahitteeksi kuntoilla enemmän. Sehän parantaa myös mielialaa. Niinhän se tekee, kyllä. Täällä on ihan hienoja lenkkeilymaisemia, asutaanhan lähellä merta. On metsääkin, ja hiekkateitä.

Olen tehnyt lounasta ja päivällistä, ja leiponut. Koittanut kaikenlaista. Ostanut jopa vaatteita Citymarketin alennuksesta. Kaikenlaista. Eilen kävin kauneushoitolassa, johon sain Akilta lahjakortin. Minulle tehtiin jalkahoito, se oli mukavaa. Minulla on nätit jalat. Kynsiin tuli hempeän hopean vaaleanpunaista kynsilakkaa.

Loppupäivä eilisestä ei mennytkään niin suotuisasti kuin olin ajatellut. Tuli pakko-oireita, epätoivo ja kamala ikävä äitiä. Veikkaan, että äidinkaipuu ei hellitä koskaan. Olisin halunnut, että minun äitini olisi opettanut minut ompelemaan. Siinä äiti oli hyvä. Äiti teki vaatteita minulle, kun olin lapsi. Äiti ompeli paljon verhoja. Olisinpa saanut oppia äidiltä ompelemisen. Äidillä olisi ollut varmaan paljon vinkkejä. Äiti oli myös todella hyvä laittamaan ruokaa ja erityisesti leipomaan. Noissa asioissa olisin varmasti saanut myös oppia ja vinkkejä äidiltä. Sääli etten saa maistaa äidin tekemiä ihania rieskoja enää koskaan. Akikin olisi tykännyt niistä. Aki sen sijaan on oppinut kaikenlaista omalta äidiltään. Siivousta ja semmosta. Aki osaa käyttää ompelukonettakin hyvin. Aki saa siivousvinkkejä äidiltään. Ja joskus kokatessaan sanoo, että on kuullut että tämä asia esim. jonkin ruoan keittäminen pitäisi tehdä niin ja näin. Kaikenlaistahan sitä oppii vain olemalla läsnä, kun äitiään auttelee ja siinä samalla vahingossa oppii.

Meidän piti mennä Akin kanssa tänään kaupungille. Mutta itkin jo herätessäni. Paha olla, ikävä äitiä ja kokonaisena oloa. Minusta uupuu aina jotain, eikä äiti tule koskaan takaisin. Pakko-oireet ovat tehneet minusta itseni kakkosversion. Tyytyminen on siinä avainasemassa. Ykkösversio minusta olisi halunnut toisenlaista elämää. Sitä minä en saa. Pitää tyytyä kakkosversioon. Pitää tyytyä äidittömyyteen. Tyytyminen on minun elämässä pääosassa. Pitää tyytyä siihen, että tänään kaupungille menosta ei tullut mitään. Siis minun kohdallani. Akihan on sinne jo mennyt. Aki tekee miten suunnittelee ja toteuttaa sen. Ei tarvitse taistella. Minä olen halunnut jo pitkään kampaajalle, mutta en ole ollut siihen vielä tarpeeksi "hyvä". Meidän piti mennä Akin kanssa tänään yhdessä parturi-kampaamoon, mutta kun minusta ei nyt siihen ole niin Aki menee yksin. Ja saa hiustenleikkuun. Minä en saa, koska itken ja minulla on paha mieli.

Yritän kääntää asioita positiivisiksi, esimerkiksi ajattelemalla niin, että kun pystyn tekemään jotain niin se tuntuu minusta kaksin verroin paremmalta kuin Akista, joka pystyy tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Se ei vain taida aivan olla totta. Väritän totuutta, jotta siitä tulisi siedettävää. Muutenhan tämä elämä olisi pelkkää kärsimystä, vai mitä? On hyvä olla onnellinen toisen puolesta, niin kuin Akin puolesta. Hienoa, että Akilla on äiti, ja Aki ei inhoa elämäänsä ja hienoa, että Aki pystyy tehdä mitä haluaa milloin haluaa. Ja hienoa, että minulla on sellainen mies kuin Aki. Minäkin pystyn tekemään kaikenlaista, olenhan leiponutkin. Aki ei leivo. Pystyn tekemään kaikenlaista, vähemmässä määrin vaan. Täytynee tyytyä siihen. 

Mikään mitä saavutan, ei kannata minua. Ulkomailla tehty vaihtojakso, pian valmistuvat opinnot... Mikään ei riitä tekemään minusta hyvää ihmistä itselleni.  En löydä anteeksiantoa itselleni, en löydä rakkautta ehdoitta. Aki sanoo, että parempi aika on edessäpäin ja kyllä aina selvitään tästä. Voi luoja miten kovasti elämään voi pettyä, ja siihen ettei itku paranna oloa.

perjantai, 16. kesäkuu 2017

Viha

Vihaan itseäni. Joka ikistä kohtaa minussa. Vihaan sitä, että veri kiertää. Vihaan ajatuksiani ja aivojani. Vihaan itseäni niin paljon, koska olen pakko-oireinen. Loppujen lopuksihan se olen minä, joka antaa valtaa niille pakko-oireille. Ne voi kyykyttää minua ihan miten tykkäävät, koska minä en pysty hallitsemaan niitä. Vihaan joka ikistä hetkeä, kun pakko-oireet voittaa. Joka ikinen hius päässäni on paholaisesta. Minä olen paha. Vihaan sitä, että olen syntynyt ja elänyt.

Vihaan sitä, että en pysty hallitsemaan pakko-oireitani. Vihaan sitä, että elän. Vihaan omaa elämää ja sitä, että yritän. Vihaan pettymystä, jota koen ennen kaikkea itseäni kohtaan. Itseinho ja raivo valtaavat minut yhä uudelleen ja uudelleen. Pilaan kaiken. En ymmärrä miksi minun pitää tuntea nämä pahat olot. Paha olo on kuin loputon kaivo, siellä vain uppoaa syvemmälle ja syvemmälle. Vihaan ja inhoan itseäni niin paljon, että en voi katsoa itseäni peilistä. Minä olen vääränlainen, saastainen, likainen ja kaikinpuolin huono, koska minulla on tämä sairaus joka ei lopu koskaan.

torstai, 8. kesäkuu 2017

Uudet tuulet

Aki sai kesätyöpaikan. Olemme nyt uudella paikkakunnalla. Muuttomatka oli noin 600 kilometriä. Minä sain viimeisenkin harjoittelun valmiiksi ennen tänne tuloani. Tutkinnostani puuttuu enää opinnäytetyöhön liittyvät viisi opintopistettä.

On hienoa nähdä, miten Aki on elämänsä kunnossa. Hänellä on aivan uutta energiaa. Se on kaukana siitä, missä minä nyt olen. En oikeastaan tiedä edes mikä päivä on. Ja mitäs väliä sillä päivällä onkaan, kun en jaksa tehdä mitään ja pakko-oireet potkivat minut turraksi. Olen uponnut paineisen ja kylmän veden pohjaan. Minulla on painava pallo kahleineen jalassa ja minua kiskotaan pohjaa myöden. Jokainen oksa ja kivi tuntuu, ja aiheuttaa kipua. Kipua, jota minä en jaksa sietää. Pintaan on niin pitkä matka, etteivät voimani riitä pyristellä sinne. Niinpä minä vain olen. Koitan olla liikkumatta, jotta minuun sattuisi mahdollisimman vähän. 

Liikkumattomuus tarkoittaa käytännössä sitä, että en voi tehdä mitään mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En jaksa, en pysty, en kykene. Minulla ei ole voimia pitää pakko-oireita kurissa, joten levitän vain pahuutta ympäriinsä, jos yritän jotain tehdä. Oikeastaan tämä asuntokin on jo pilalla. Ihan kiva asunto sinänsä, mutta pakko-oireet pilaavat kaiken. Haaveilin siitä, että ehkä tällä kertaa minun ei tarvitse muuttaessani ja tavaroita järjestellessä tapella pakko-oireiden kanssa. Olin niin väärässä. Tyhmä minä.

Ounastelin kyllä, että tämä romahdus tulee. Minähän en oikein jaksa 40-tuntisia viikkoja, mitä harjoitteluissa on tehtävä. Viimeiset kolme kuukautta opinnoista oli tehtävä noita harjoitteluita. Edellisessä kirjoituksessani huhtikuun alussa, minulla oli vielä energiaa jäljellä. Toukokuu oli todella raskas. Harjoittelupaikassa sain huonoja kokemuksia, ja olin jo muutenkin niin väsynyt. Siihen vielä muutto päälle niin tässä sitä nyt ollaan. Oliko se sen arvoista?

Pakko-oireet ovat kovasti pilanneet tulevaisuuden haaveitani. Esimerkiksi sen, että en saisi tulla raskaaksi. Ajatuskuvio menee siinä tyyliin niin, että tässä pahassa asunnossa en saa tulla raskaaksi, koska se kaikki paha siirtyy eteenpäin ja tämä minun olo siirtyy ja jatkuu ja jää päälle minuun. Ja koska käy noin niin petyn raskauteen ja äitiyteen, koska en jaksa tsempata itseäni olemaan välittämättä pakko-oireista. Jos olen pohjalla, mikään minussa ei jaksa "kääntää" asioita parempaan suuntaan ja nätimmin ajattelevaan suuntaan. Olen siis vain paha pakko-oireinen ihminen, joka on raskaana eikä pysty edes nauttimaan siitä, koska pakko-oireet eivät anna rauhaa. Pakko-oireet pilaavat myös synnytyksen ja ajattelen pahoja ja vääriä asioita lapsen syntyessä, milloin myös lapseeni tarttuu pahuus ja minä petyn ja päädyn pohjalle. 

Äidiksi tulemisen unelmaa pilaa myös se, että on mahdollista ettei kaikki mene hyvin. Ehkä vauva kuolee kesken raskauden. Kerropa minulle se, että miten siitä selviää? Ylipäänsä voisiko joku kertoa minulle sen, että miten minun tulisi selviytyä kaikista niistä huonoista asioista, jotka kuuluvat elämään ja joita on väistämättä edessä? Esimerkiksi isän syöpä on jo sellainen asia, etten tiedä miten pystyn elämään sen kanssa. Tuntuu, että en ole saanut elämässä mitään vakaata aikaa ja todistetta siitä, että elämä kantaa ja asiat järjestyy. Ne ei vittu järjesty. Tässä ei ole mitään logiikkaa. Vaihtojakso ulkomailla oli minun yksi unelma, jonka toteutin. Sinä aikana kissa ja sisko sairastui, ja isälle tuli syöpä. En yksinkertaisesti vain jaksa tätä. Tarvisin jotain turvaa ja vakuutta siitä, että kaikki pysyy kasassa. Sitä ei tule, ja minä pelkään herätä huomiseen koska minä en kestä vastoinkäymisiä enää. Tyhmäkin sen tietää, ettei vaivaiskoivu kanna ison männyn päälle kertynyttä talven lumimäärää vaan se uppoaa siihen. Mitä silloin voi muuta tehdä kuin olla liikkumatta, ja odottaa että se lumi sulaa?

Jos minulla olisi mahdollisuus lakata elämästä niin minä tekisin niin. On kuitenkin ihmisiä, jotka rakastaa minua. Ja on kissat, jotka on minun hoidettavia. Niinpä minä vain odotan, että tulee parempi päivä. Sitähän minä olen tehnyt jo suurimman osan elämästäni.

lauantai, 1. huhtikuu 2017

Kauan

Kauan on siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. Usein, lähes viikoittain on kirjoittaminen käynyt mielessä. Pakko-oireisen blogi. Se sisältää pakko-oireisiin liittyvää juttua. Siksi kai en ole vähään aikaan kirjoittanut.

Sormeni ovat kurttuiset ja nahka tuntuu tiukalta, koska olen taas pessyt käsiäni niin paljon. Nykyisin meillä on aina saippuaakin, kun Aki sitä ostaa. Yksin asuessani en ostanut saippuaa siksi, että sen ostaminen oli hankalaa, ja myös siksi etten voisi pestä käsiäni saippualla. Pelkällä vedellä pesu ei kuivata niin paljoa. Käsiäni kuivattaa nyt myös käsidesin käyttö. Minulla on toiseksi viimeinen harjoittelujakso menossa. Viimeisen harjoittelujakson jälkeen minulla on enää opinnäytetyötä vähän tekemättä. Sitten olisin valmis opinnoissani, kuulostaahan aika hyvältä?

Tämä kevätlukukausi on tuntunut todella nihkeältä ja jähmeältä. Onneksi tästä keväästä selvittyäni minun ei tarvitse selvitä enää yhdestäkään lukukaudesta. Koulunkäynti on mielestäni tehnyt tehtävänsä, ja olen valmis itsenäiseen työhön. Tottakai vastavalmistuneena työn aloittaminen aina jännittää, mutta parempi sekin kuin jatkuvasti harjoitteluissa ohjaajan silmien alla oleminen, ja se, että sinua arvioidaan koko ajan.

Työ sinänsä ei taida näytellä minun elämässä kovinkaan suurta roolia. Vakituinen ja kokoaikainen työ ei luultavasti sovi minulle, ainakaan vielä vuosiin. Haluaisin osa-aikaista, ja vaihtelevaa työtä. Vakituinen ja kokoaikainen työpaikka tuntuisi rangaistukselta ja kahleelta. Olisi pakko koittaa jaksaa. Niin kuin koitan aina harjoitteluissakin, koska ne on suunniteltu niin, että työaika viikossa on noin 40 tuntia, ja viitenä päivänä viikossa. Tasapaksua ja turhauttavaa työelämää.

Tunnen olevani jotenkin erilainen kuin monet muut valmistuvat. En haluaisi olla jatkuvasti töissä ja stressata. Hoitotyöstäkin aion löytää sellaisen rytmin, että jaksan ja voin hyvin. Minulle sopisi vaihteleva työ, ja esimerkiksi osa-aikaisuudet passaisivat oikein hyvin. Minä en tarvitse sitä rahaa niin paljon, että minun pitäisi olla aina töissä, ja kotona väsynyt.

Yhteiskunta on kuitenkin kovasti työorientoitunut. Mitä enemmän teet töitä, sen parempi. Onneksi meitä toisinajattelijoitakin on, ja toivottavasti kasvava määrä. En tarkoita sitä, että jäätäisiin vain kotiin makaamaan, vaan sitä että huomioitaisiin kunkin terveys ja voimavarat. Uskon, että moni sairastuu esimerkiksi kroonisen stressin seurauksena.

Nyt alkuvuodesta kävin lääkärillä hankkiakseni lausuntoja Kelalle vammaistukea ja kuntoutuspsykoterapiaa varten. Lääkärin juttusilla tuli esille se, kuinka hienosti olen jaksanut opiskella ja selvinnyt oireistostani huolimatta. Kuitenkin minun työllistymiseni tulee olemaan haastavaa. Esimerkiksi kiire ja stressi eivät yhtään käy yksiin OCD:n kanssa, vaan silloin oireet voimistuvat. Hoitotyötä pidetään yleisesti kiireisenä ja stressaavana.

Itse olen huomannut harjoitteluista sen, että väsyn todella nopeasti työyhteisössä, jossa tarvitsee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa työkavereiden kanssa. Esimerkiksi jatkuva puhe, kovat äänet ja rauhattomuus tekevät oloni levottomaksi ja välillä olen räjähtämäisilläni. Minua niin ärsyttää ja rasittaa turha häsläys, ja turhat jutustelut. Monet eivät varmaan pidä tutustumisjutustelua turhanpäiväisenä, mutta minusta se on, koska harvoin harjoittelujaksoilla olen kiinnostunut sen enempää tutustumaan kehenkään. Haluaisin pysyä jutustelussa asialinjalla, mutta usein se kääntyy siihen, että ihmiset haluavat puhua itsestään, eivät asioista. Minä mielelläni taas en puhuisi itsestäni, mutta olenpa sitäkin nyt sitten harjoitellut.

Työpaikalla hieman toisiin tutustuminen on tietysti paikallaan, kun yhdessä työtä tehdään yleensä pitempiaikaisesti. Mutta ehkä siksikin haluaisin vaihtelevaa ja muuttuvaa työtä, tai sellaista jossa saa olla mahdollisimman itsenäisesti. Potilaiden kanssa keskustelen ihan mielelläni heitä koskevista asioista. Silloinhan minun ei tarvitse omista henkilökohtaisista asioista yleensä puhuakaan. Voisinpa päätyä joskus sellaiseen työhön, ettei minun tarvitsisi kestää ja sietää minua rasittavia asioita, vaan voisin pitää työstäni. Ei tarvitsisi pitää edes paljoa, kunhan puitteet olisivat sellaiset, että pärjään. Ehkä sellainen työpaikka löytyy kokeilemalla ja etsimällä.

Aki on mennyt nyt yöksi töihin. Se minua vähän harmittaa, koska olisi mukava olla iltaisin yhdessä. Ja myös mennä nukkumaan yhdessä. Nyt Aki tekee vain yötyötä. Siihen kuitenkin on tulossa muutos. Akin tarvitsee saada eräänlainen työpaikka jotta hän saisi opintonsa valmiiksi, ja hän on nyt sellaista hakenut jo pidempään. Koska ei ole tärpännyt tältä alueelta, missä nyt asumme niin hän on hakenut sellaista työpaikkaa muualta Suomesta. Tällä viikolla Akilla on ollut kaksi työhaastattelua. Toivomme parasta, että hän saisi työpaikan. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että muutamme pois nykyiseltä paikkakunnalta. Myös minä. En nimittäin halua elää erossa niin kuin teimme viime syksynä, kun olin vaihto-opintojeni vuoksi toisessa maassa. Ja miksi ei kokeilla asua jossain muuallakin. Nykyisellä paikkakunnalla olenkin asunut jo kymmenisen vuotta.

Muuttaminen tuntuu vähän jännittävältä. En kuitenkaan sitä erityisemmin karsasta, koska viime syksynä Aki antoi minun toteuttaa itseäni lähtemällä vaihtoon, joten eiköhän ole nyt minun vuoro kulkea Akin mielen mukaan. Kissat lähtevät tottakai mukaan, joten ei minulla sinänsä mitään hätää ole. Toivon, että terapia saisi jatkua internetin välityksellä, niin kuin se jatkui kun olin vaihto-opiskelemassa.

Tavallaan koen helpottavanakin, että voisi vaihtaa maisemaa. Se voisi piristää, ja antaa uusia mahdollisuuksia. Voisin keksiä jonkin uuden harrastuksen, ja tutustua paikallisiin kirpputoreihin. Ehkä löytäisin jotain keikka-tai osa-aikatyötäkin. Olisimme uudet tyypit uudessa paikassa, ja se olisi meidän perheen oma juttu. Eniten minulla tulisi ikävä veljeäni ja siskoa sekä siskonpoikia. Yleensä kun olemme yhteydessä viikoittain, ja tapaamme usein. Tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Isä myös välillä vierailee täällä, niin olemme sitten kaikki samassa paikassa kerralla. Isäni voi hyvin. Hänelle tehtiin toinen onnistunut operaatio, ja syöpä on nyt poissa.

Mitä uutta minä voisin harrastaa? Noh, ajattelin, että laulaminen kuorossa voisi olla sellainen uusi harrastus. Myös näytteleminen kiinnostaisi. Ja käsityöt. Se hiukan pelottaa, että miten pärjään oireiden kanssa. Enhän vaivu epätoivoon ja jää vain kotiin neljän seinän sisälle pakko-oireiden potkittavaksi. Ehkä kuitenkin saisin enemmän rohkeutta, kun minua ei tunnettaisi, ja minä en tuntisi muita. Uudet paikat saavat kummasti minut muuntumaan selviytyjäksi.

Tämä kevät on sujunut mielialan osalta paremmin. Olen väsynyt kouluhommiin, mutta minua ei erityisemmin masenna auringonpaisteen ja lumen yhdistelmä. Huhtikuukaan ei tunnu niin pahalta, mitä aiemmin. Vaikka tänä vuonna tuleekin kaksikymmentä vuotta siitä, kun äiti kuoli. Viime kesänä toivoin, että olisin nyt raskaana ja saisin tänä vuonna perheenlisäystä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siitä kun äiti kuoli. En kuitenkaan ole raskaana. Totta puhuakseni haluaisin pian olla, ja Aki tietää sen. Haluaisin antaa jaksamistani ennemmin omalle perheelle, kuin kasvottomalle työnantajalle. Kuulostaako se typerältä?

Minusta olisi mukava touhuta asioita kotona. Laittaa kotia, pestä pyykkiä ja silittää Akille kauluspaitaa töihin. Tehdä soseita vauvalle pakkaseen jos jaksaisin. Ja elää jonkun muun tarpeiden mukaan. Kirota huonosti nukuttuja öitä ja torkkua pitkin päivää milloin pystyy. Kaikki on kuitenkin omalle perheelle. Silloin äitiys myös olisi taas osa elämääni. Eri näkökulmasta, mutta kuitenkin. Loisin muistoja omalle lapselleni, ja voisin tuntea mitä on äitiys. Muistan sen, miltä tuntui olla lapsi ja rakastaa äitiä.