sunnuntai, 6. lokakuu 2019

Rouva

"Onpa mielenkiintoista!" Naisen ilme on samalla mietteliäs, mutta innostunut. Hän istuu nojatuolissa, ja kirjaa asioita paperilehtiölle. Kynä viuhuu lennokkaasti, mutta tahdikkaasti. Näyttää siltä, kuin kertoisin jotain tieteen aiempien tutkimustulosten kumoavia uusia varhaisia tuloksia avaruusfysiikasta.

Istun varmaan miljoonatta kertaa psykoterapeutin vastaanotolla. Olen potilas. Potilaat ovat yleensä sairaita. Jos ei ole potilas, on asiakas. Mutta minä olen kaiketi sairas. Tämä psykoterapeutti on tottakai Kelan ja Valviran hyväksymä nimikesuojattu psykoterapeutti. Hänen alansa on CBT, kognitiivinen käyttäytymisterapia. Uuden terapeutin löytäminen oli työlästä. Kyselyjä karttui varmasti noin 30, ennen kuin löysin sopivan kohtuullisella aikataululla. Vai voisiko sanoa kohtuullisesti sopivan järkevällä aikataululla. Tämä terapeutti on tieteellinen terapeutti, joka käyttää erilaisia mittareita ja kyselylomakkeita. Terapia on kuulemma jäsenneltyä ja tavoitteellista, mutta terapeutin, Rouvan, homssuinen tyyli, ja rasittava itsestään pälättäminen tekee siitä kyllä hieman toisenlaiselta tuntuvaa. Rouva on selkeästi aivan erilaista tyyppiä, kuin he joiden luona olen aiemmin käynyt. Siksi juuri valitsin hänet.

Rouvalla on kokemusta OCD:stä ja hän käyttää esimerkiksi altistamista menetelmänä. Altistaminen menetelmänä kuulosti pelottavalta aluksi, mutta olen huomannut että eteneminen tapahtuu tavalla, joka ei ole mitenkään raakaa. Lisäksi mausteena on Rouvan homssuisuus, joten terapiaistunnot eivät ole vakavia ja jäykkiä, vaan enemmänkin minua rasittaa Rouvan poukkoilu sanomisissaan. Se on tavallaan virkistävää, että Rouva puhuu myös itsestään. Se tuntuu keskustelunomaisemmalta, koska hän myös puhuu minun asioista sanomalla omia mielipiteitään ja sitä, mitä ajattelee. Esimerkiksi kun sanon: "Olen miettinyt, että ehkä olen tehnyt liikaa ja pakko-oireet ovat siksi vielä tässä. Olen aina yrittänyt kaikkea; opiskellut ja valmistunut, mutta oireet eivät ole sillä lakanneet. Ehkä ne olisivat lakanneet, jos olisin vain jättänyt kaiken tekemättä ja lakannut yrittämästä." Rouva vastaa heti empimättä hetkeäkään: " No tuskin, luulen että asia on juuri toisin päin. Se että olet tehnyt ja yrittänyt, on vienyt sinua eteenpäin." Virkistävää, että joku rajaa heti sitä aivomössön tuottamaa ´mitä jos´-soopaa. 

Minulle on aiemmin myönnetty Kelan tukema kolmen vuoden kuntoutuspsykoterapia. Nyt käytän siis viimeistä vuotta siitä. Rouva on sanonut, että aika on varsin lyhyt. Tarvittaessa sitä voisi hakea lisää, kun vuosi lähenee loppuaan. Niinhän sitä voisi. Mutta on eri asia kiinnostaako minua. Terapiaan liittyy odotuksia, ja pettymyksiä omaan tilanteeseen. Väsyttää olla potilas, se jota on terapoitava. Väsyttää avata elämäänsä, ja tehdä töitä itsensä kanssa, kun ei ole mitään takeita, että elämä muuttuu helpommaksi. Olen 15-vuotiaasta asti käynyt joko mielenterveystoimistolla juttelemassa tai yksilöterapiassa psykoterapeutilla. Pitkää terapiataustaani on hoitavissa tahoissa hämmästelty, mikä on aiheuttanut sen tunteen, etten ole yrittänyt tarpeeksi. Kukaan ei ole koskaan sanonut, etten ole yrittänyt tarpeeksi. Hoitavissa tahoissa on myös puhuttu, kuinka terapian voimalla olen pystynyt kouluttautumaan jne., ja selkeästi siitä on ollut minulle hyötyä. No onhan siitä ollut hyötyä, koska olen hengissä. Lähtötilanteesta on pitkä matka tähän, missä olen nyt. Mutta terapian hakuprosessissa sen selittäminen kahdessa minuutissa psykiatrin haastattelussa on sangen vaikeaa.

Rouvan terapiaistuntoja on nyt takana useampi kuukausi. Mielialalle on tehnyt hyvää, että voin selittää pakko-oireiden seittiä, ja sen tuomaa kipuilua jollekin. Rouva on sanonut: "Hiphei, propsit sulle tästä, että miten hoidat lapsen ja arjen, vaikka sinulla on kovin lonkeromaista tämä ocd." Olemme rouvan kanssa jäsennelleet pakko-oireitani esimerkiksi jaottelemalla mikä on turvakäyttäytymistä. Tarkoituksena on helpottaa arkea ja vapauttaa voimavaroja pakko-oireista johonkin muuhun, esimerkiksi itseni toteuttamiseen. Saa nähdä miten se onnistuu. Tarkoituksena on tehdä myös altistamisharjoituksia. Nimenomaan sellaisia, jotka ovat toteutettavissa. Rouvan tieteellinen ja jäsennelty terapiatapa tekee ihan hyvää.

lauantai, 8. joulukuu 2018

Äitiyden tuolla puolen

Vauvamme katsoo minua lämpimästi. Tuijottaa suurilla silmillään hyvin intensiivisesti. Tuntuu, että näen avaruuden hänen silmistään. Jonkinlaisen iäisyyden viisauden. Hänen katseestaan huokuu se, miten hän rakastaa minua. Ihan ehdoitta, ja välittämättä siitä millainen olen. Olen hänen äitinsä, ja muulla ei ole väliä. Hän hymyilee minulle valloittavasti, se tuntuu sydämessä asti. Teen kaikkeni hänen eteensä, aina.

Lapsemme synnyttyä huomasin, että jalkateräni eivät enää näytä samalta kuin ennen. Ne näyttävät nyt äiti-ihmisen jalkateriltä, äiti-ihmisen varpailta. Äitiys tuntuu vielä vähän hassulta; en meinaa aina muistaa että olen nyt äiti. Minäkin, tosiaan! En oikein osaa vielä sanoa millaista on olla äiti. Se on kuitenkin jotain sellaista, joka tuntuu hyvin luonnolliselta, niin kuin aina olisi näin ollut. Kummallista, että maailma jatkaa kulkuaan myös silloin, kun itselle tapahtuu hyviä, oman elämän mullistavia asioita!

Kaipaisin todella vertaistukiryhmää, jossa voisi kuulla toisten elämästä mielenterveyshäiriön kanssa. En pidä sanasta mielenterveyden häiriö, ongelma ym., mutta käytän sitä nyt kun en parempaakaan keksi. Aiemmin en ole ollut valmis vertaistukiryhmiin, mutta nyt tuntuu että se auttaisi minua. En ole löytänyt mitään varteenotettavaa ryhmää tältä paikkakunnalta, harmi. Ehkä sellainen löytyy jossain vaiheessa.

Minulla on jäljellä yksi vuosi Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa, johon olen etsimässä terapeuttia. Se onkin yllättävän haastavaa, ja jotenkin minusta tuntuu, että se ei niin hyvin tee minua näkyväksi kuin mitä vertaistukiryhmä voisi tehdä. Olen jo aika kyllästynyt juttelemaan "terveen" kanssa suljettujen ovien takana, ja silloin kun on aika sovittu. Ehkä jos aiemmin olisin käyttänyt saman verran aikaa läheisille juttelemiseen kuin terapeutille puhumiseen, niin he ymmärtäisivät minua paremmin. Mutta läheisille ei voi puhua kuten terapeutille. Omaan itseen sattuu enemmän, mitä paremmin läheiset tietävät huonoista olotiloista.

Vauvan syntymän jälkeen olen voinut paremmin kuin ennen vauvan syntymää. Toki päivissä on vaihtelua, mutta vauva antaa päiviini mieluisan tarkoituksen. Vauva tykkää yksinkertaisesta elämästä, niin kuin minäkin. Tietysti olen välillä ärsyyntynyt ja väsynyt, vaikka mitään erityistä syytä ei olisikaan. Vauvan tarpeisiin vastaaminen, itsestä huolehtiminen ja Akin huomioiminen vievät energiaa, mutta eniten sitä menee pakko-oireiden ja -ajatusten hallintaan sekä itsensä tarkkailuun. Olen kiinnittänyt nyt enemmän huomiota siihen, että eläisin niin kuin haluan, ja olisin sellainen kuin olen. Ilman näyttelemistä. Onkin raskasta "olla herkillä" itsensä kanssa. Pakko-oireet nostavat lujemmin päätään, kun toimin "itseäni vastaan". Yritänkin nyt siis tunnistaa mitkä asiat minusta tuntuvat epämukavilta ja miksi, sekä reagoida niihin. Olen todella herkkä ihminen, sen olen huomannut. Jos jokin asia tuntuu minusta epämukavalta, niin se oikeasti tuntuu siltä. Se tuntuu painokkaasti ja raivokkaasti siltä. Eikä sitä voi aina sillä intensiivisyydellä tuoda esille, jotta en loukkaisi muita. Jos nautin jostain hetkestä niin todellakin nautin. Se voi olla aivan pieni hetki, esimerkiksi luonnossa sammaleen koskettaminen ja luonnon tuoksu; ne tuntuvat aivan ihanilta! Hiljaisuus, vesipisara kimaltelemassa kasvin lehden päällä ja sadeilman raikkaus; ne todellakin tuntuvat aivan mahtavilta, raikkailta ja voin aivan kuin hengittää sitä hetkeä sisääni. Muistan hetken vuosien takaa, jolloin ilon pyörteessä minusta tuntui kuin jalkojeni luissakin kuplisi!

Vauvamme näyttää aika paljon minulta, kuulemma. Olen havainnut, että hän on myös aika herkkä. Ihan kuin minä. Kun hän kasvaa, voimme yhdessä ihmetellä luontoa, hyppiä lätäköissä ja tunnustella, miltä sateen kastelema sammal tuntuu. Arvostan hänessä sitä, että hän hymyilee jos hymyilyttää ja itkee silloin, kun itkettää. Ihan sama mitä muut odottaa ja ajattelee. Tässä hetkessä opettelen pienin askelin tuomaan itseni näkyväksi, luomaan itseni aidoksi. Siihen saan rohkeutta pieneltä tytöltämme.

maanantai, 6. elokuu 2018

Haikein mielin

Tuli kesä, ja pääsin mökille. Siellä oli mukavan rauhallista. Luonto lähellä, ei liikenteen melua. Siellä tuoksui hyvälle, puhtaalle luonnolle. Minulla oli siellä aina joku kaveri, jonka kanssa olla. Kissat pääsivät ulos, ja söivät heinää. Oli kyläilypaikkoja, ja ohjelmaakin ettei tarvinnut vain mökin sisällä olla. Yksinkertaista elämää. Ja lämpöäkin oli, lähes jo riesaksikin asti. Sitten tuli ne viimeiset päivät, ja lähdimme pois. Minulla tuli itku, kun en olisi halunnut lähteä. Tiedän, ettei mökilläkään viihdy kovin pitkiä aikoja, mutta jotenkin tuntui raskaalta palata kaupunkiin. Olen lähinnä levännyt, kun palasimme. Akin loma on loppunut, ja hän on mennyt takaisin töihin. Minä en ole töissä. Olen äitiyslomalla, meille syntyy tänä syksynä lapsi.

Odotusaika ei ole ollut sellainen niin kuin aikoinaan kuvittelin sen tulevan olemaan. Olen paininut paljon sen asian kanssa, että miten pakko-oireinen voi saada lapsen, kun välillä ei pysty edes itsestään huolehtimaan. Maaliskuussa minulla todettiin keskivaikea masennut, joka on nyt jo hellittämään päin. Tavoittelin aina aikaisemmin sitä, että "paranisin" ennen perheen perustamista. Tavoittelin sitä, että olisin jotenkin "puhdas", etten sotkisi lapseni elämää millään masentuneisuudella, pakko-oireisuudella jne. Varsinkin, kun oma äiti oli masentunut, niin ajattelin että hoidan itseni ensin kuntoon, ja sitten voi vasta ajatella lapsia, kun on täysin parantunut. Mutta minä en taida parantua kokonaan, en koskaan? On ollutkin todella vaativaa kestää syylllisyyttä lapsen saamisesta. Olen ollut pettynyt masentuneisuudesta, siitä etten tiedä millaiseen työhön pystyn ja miten paljon, miten selviän elämässä oireiden kanssa kaikesta huolimatta, ja miten tekisin itseni enemmän näkyväksi. Välillä olen katunut sitä, että tulin raskaaksi, vaikka se oli Akin kanssa suunniteltu juttu. Olen säälinyt lastamme, ja itkenyt Akille sitä, millaisen äidin lapsi saa. Ansaitsisi parempaa. Suru on seurannut odotusaikaa, koska olen pelännyt ettei tätä lasta koskaan suoda minulle vaan se menehtyy ennemmin kuin tulee minun syliin.

Kuitenkin raskaus on nyt jo niin pitkällä, että pelko on ehkä hieman hellittänyt. Odotankin sitä, ettei minun tarvitse olla enää yksin ja voin pitää huolta vauvasta. Se tarvitsee minua eikä välitä muusta kuin siitä, että sen tarpeisiin vastataan. Ehkä kaikki sujuukin ihan hyvin. Aki on hyvä isä jo nyt, ja muutenkin hyvä avomies niin ei minulla hätää ole. Kaikesta huolimatta olemme onnellisia siitä, että meitä on kohta yksi lisää ja voimme seurata vauvamme kasvua. Mielenkiinnolla odotan, että miltä lapsi näyttää ja kuulostaa, ja miten se minua katsoo.

perjantai, 23. helmikuu 2018

Jumissa

Minulla on pitkät hiukset, ne ovat todella sähköiset nyt kun on pakkasta. Ne leijailevat, haluaisin laittaa ne kiinni, mutta en saa otettua pompulaa, joka olisi "hyvä" pompula. Itkun kanssa sain äsken puettua päivävaatteet ylle. Suurin osa vaatteistani on sellaisia, mitä en haluaisi enää pitää. Ne eivät jotenkin sovi enää minulle eivätkä tunnu hyviltä. Mutta minulla ei ole energiaa hankkia uusia. Hiuksetkin haluaisin leikkauttaa, ja ehkä värjätäkin, mutta en pääse liikkeelle sen asian kanssa. Haluaisin monia muitakin asioita, jotka tuntuvat olevan valovuosien päässä. Haluaisin uudet kengät, sisustaa kotia uudelleen jne. Mitään en saa tehtyä. Ei ole voimia. Surettaa, miten tähänkin asuntoon on tullut jo niin paljon erilaisia oirekiemuroita. Ne hellittävät usein esim. kun vaihdan järjestystä. Nyt en jaksa sitä. Mikään ei tavallaan tule paremmaksi, jos en sitä itse jaksa tehdä. En saa uusia kenkiä, jos en pääse kauppaan niitä ostamaan. Hiukset ja vaatteet pysyy samana, sellaisena mistä en pidä.

Tänään nukuin pitkään, kävin syömässä aamupalaa ja menin takaisin sänkyyn nukkumaan. Vielä pari kuukautta sitten jaksoin käydä lenkillä, mutta en jaksa enää. Siitä ei tule parempi mieli. Se vain inhottaa, koska minun tulee kylmä kun en ole saanut ostettua talvikenkiä ja -takkia. En pääse kauppoihin "hyvillä" ajatuksilla, en löydä tuotetta, jossa ei olisi vääriä kirjaimia, en jaksa väkisin vääntää oireiden kanssa. Lopputuloksena kun on se paha mieli. Ja se paha mieli tarttuu siihen ostamaani tuotteeseen, ja muistan sen aina sitä käyttäessäni: "tämäkin oli niin saatanan vaikea ostaa, ei edes sellainen mitä haluan, vain jokin minkä sain ostettua".

En ole enää etsinyt töitä. Tammikuussa sain yhden kokoaikaisen hoitoalan työn, jossa ehdin olla puolitoista päivää. Ensimmäisen vuoron jälkeen en saanut nukuttua yhtään, ja ymmärsin, etten jaksa olla tekemisissä sairastavien ihmisten kanssa. Lopetin työn siihen. Ei minusta myöskään tule ainakaan lähivuosina kokoaikaista työntekijää mihinkään. Ajattelisin, että jokin kahvilatyö voisi sopia minulle. Jokin sellainen kevyt, vaikka jossain liikkeessä myyjänä oleminenkin voisi käydä. Minun työ on pakko-oireet ja toimintakykysenä pysyminen. Se vie kaikki voimat. Nekin, mitä minulla ei juuri nyt edes ole.

Maanantaina minulla on aika psykiatrian poliklinikalle. Se on ihan mukavaa, jospa saisin apua asioiden järjestelemiseen ja voisin pikku hiljaa elpyä. Parisuhteen myötä olen nähnyt raa´alla tavalla sen, miten minun energia menee toimintakykysenä ja kasassa pysymiseen. Ei Akin tarvitse sellaisia asioita edes ajatella. Se sattuu minuun todella paljon. Sattuu kaikki tapahtunut, ja se miten masentunut nyt olen. Aikoinaan lupasin itselleni elää omanlaistani elämää, jos vain selviän näistä pakko-oireista ja pahasta olosta. Nyt en kuitenkaan voi tehdä asioita aivan niin kuin haluan. En oikeastaan välttämättä haluaisi asua täällä uudella paikkakunnalla, mutta Aki on täällä töissä ja tekee lopputyötä. Minä vain olen ja odotan, milloin on parempi päivä. Lohduttavaa on se, että Aki ei näe minun sisälle miten pahalta minusta tuntuu, vaikka itkisinkin. Olen välillä sanonut, etten jaksa tätä oloa enää. Aki on todennut, että hän kantaa meidät tämän kevään yli, kyllä asiat järjestyy.

Olin viime viikolla siskon luona käymässä. Siellä oli mukavaa, kun pelattiin pelejä veljen, siskon ja siskonpoikien kanssa. Sekin oli ihan mukavaa, ettei tarvinnut olla yksin ollenkaan. Ja sisko laittoi jonkun ruoan aina niin oli mitä syödä. Täällä kotona en jaksa laittaa ruokaa eikä minulle oikein maistukaan. Siskolla on aina virtaa, hän jaksaa tehdä kaikenlaista. Vaikka välillä se meneekin ihan yli. 

Isä oli meistä se terve, niin en voi ymmärtää miksi isänkin piti sairastua. Tuntuu, ettei voi luottaa mihinkään elämässä. Pakko-oireet eivät mene pois. Enkä minä jaksa tahkota niiden kanssa. Yritän keksiä asioita, mikä tuottaisi parempaa mieltä, mutten keksi mitään. Olen niin poikki, tämä ei lopu koskaan. En pärjää tämän olon kanssa enää. En jaksa yrittää, olla toimintakykynen ja tehdä kaikkea, kun se ei lopu koskaan. Minä en pääse vapaaksi. En tiedä kuinka kauan tämä epätoivo kestää. Paluuta mihinkään suuntaan ei ole. Haaveet ja unelmat ovat pirstoutuneet epätodellisina. Minä en parane koskaan. Suren ajoittain sitä, miten saan toimeentulon tulevaisuudessa. Suren myös sitä, että ei ole kiva Akille, että minulla on niin paha olla. Enkä tiedä, miten tulevaisuudessa pystyn tekemään työtä, jaksanko hoitaa kotia jne. Tuntuu, etten voi luottaa itseeni.

Yritän kuvitella itseni onnellisena, vaikka vuosienkin päässä. Mutta siellä tulevaisuudessa ei ole mitään, en näe mitään. Minun siivet ovat ihan riekaleina. Niillä ei pysty lentämään. En ymmärrä miksi pitää olla näin vaikeaa. Olen aivan loppu. Nukkuessa asiat ovat paremmin. Näen mielenkiintoisia seikkailu-unia välillä. Saattaa olla jännittäviäkin tilanteita. Silloin ei satu. Välillä ajattelen niitä asioita, mitkä ovat hyvin. Kissat ovat terveitä ja saan olla paljon niiden kanssa. Akin kanssa menee hyvin, vaikka meidän omissa elämissämme onkin haastavat vaiheet. Kesällä voin mennä uimaan. Voin mennä mökille. Minulla on kivoja kesävaatteita ja -kenkiä, joita voin käyttää kun on lämmintä.

maanantai, 12. helmikuu 2018

Syövyttävä suru

Paras hetki päivästä on se, kun menemme Akin ja kissojen kanssa nukkumaan. Silloin saa olla rauhassa, kun nukahtaa. Ajatukset lakkaavat olemasta, ja lähimmäiset ovat vierellä.

Itken paljon. Aamuisin en haluaisi herätä, päivät ovat niin pitkiä inhottavan olon kanssa. Pakko-oireet repivät minut rikki. Vaatteiden päälle pukeminen on hankalaa, joten jo aamulla turhaudun ja alan itkemään. En jaksaisi kerta kaikkiaan enää yhtään sitä pahaa oloa, minkä pakko-oireet aiheuttavat. Minua ei haittaisi, vaikka pitäisi joitain asioita toistaa, mutta se olo mikä tulee... Se on kamala, iljettävä ja lamauttava. 

Suren erityisesti sitä, miten viettäessäni aikaa perheen ym. lähimmäisten kanssa, haluaisin vain olla rennosti läsnä siinä tilanteessa. Mutta minua usein pelottaa, että sanooko joku jonkun "väärän" sanan, mikä aiheuttaa sen, että minulle tulee se iljettävä olo. Vaikka halusin vain olla hetken rauhassa perheen kanssa, niin en välttämättä saa sitä, vaan ajatuskiemurat alkavat kukoistaa. Joku sanoo "väärän" sanan, niin minä koitan päästä pesemään käsiä, ajattelen että päällä olevat vaatteeni pitää pestä, ja nyt jotenkin päästä sen sanan esilletulosta yli, ja koittaa jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta se kaikki on jo tapahtunut; minulle on tullut se iljettävä ja kamala olo. Muut eivät näe eivätkä tiedä sitä. Minua alkaa oksettaa, koska nyt pitää vain yrittää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka olo on kurja ja ahdistaa. Ja minä olisin tarvinnut sen rauhallisen hetken, josta olisin saanut voimaa.

Minä olen AINA ajatellut, että pakko-oireet lievenee, kun ikää tulee lisää. Olen käynyt kouluja ajatellen, että jos toimin kuin normi-ihminen yhtä kovilla vaatimuksilla, niin minusta tulee sellainen. Pakko-oireet lähtevät sitten pois. Sitten saan olla rauhassa, perheenkin kanssa. Ainakin enemmän ja niin, ettei sitä pahaa oloa enää tule niin voimakkaana, vaan sekin lievenee. Olen sanoinkuvaamattoman pettynyt siihen, että se ei menekään niin.

Suru hulmuaa valtoimenaan, se on joka puolella. Se on kuin Valtameri, ja minä lautalla sen aalloilla. Aallot ovat pelottavia, minua itkettää, kyynelille ei tule loppua. Maata ei ole näkyvissä. Minä yritän vain selvitä hengissä päivästä toiseen keskellä tuota merta. Energia on todella vähissä. Mistä minä otan nyt kiinni?